Sivistystoimenjohtajana pitkään toiminut kaverini perusti yrityksen, jonka myymänä tuotteena ovat kouluhallinnon tehtävät.
Luulisin, että yritys tulee menestymään, koska opetushallinto muodostuu monenlaisesta krääsästä, jonka ulkoistaminen kohtuullisin kustannuksin säästää vatsanpuruja.
Kaverini kysyi yrityksensä verkkosivuilla: Mitkä asiat opetustoimen asiantuntijat, koulutoimenjohtajat ja rehtorit siirtävät työssään eteenpäin? Mitkä asiat ärsyttävät tai mitä työasioita inhoat?
Vastauksiin sisältyivät: kustannuslaskenta, koulukuljetusten järjestäminen, raportointi, toimistopalaverit, virkaehtosopimukset (OVTES), hankkeiden kirjoittaminen, projektit, sijaisten etsiminen, arkistointi, valtuustoaloitteiden valmisteleminen.
Vastaus olisi voinut toisin sanoen olla, että koulutoimenjohtajat ja rehtorit siirtävät eteenpäin sekä ärsyyntyvät ja inhoavat rehtoreiden ja koulutoimenjohtajien työtä kokonaisuudessaan.
Mitä tahdottaisiin tilalle?
Jos opetustoimen henkilöstöltä kysyy, mikä rehtorin tehtävä on keskeisin, vastaus on että visioiminen.
Tämä luultavasti on rehtorin tärkein tehtävä myös kyselyyn vastanneiden mielestä. Mutta siihen ei jää aikaa.
Voi myös olla, että siihen on aika vähän valmiuksiakin.
Visioiminen on käännös kreikan sanasta theoria. Visio eli katsominen ja näkeminen on todellisuuden käsittämistä eikä siihen oikein riitä, että tietää, mitkä ovat nuorisokulttuurin trendit tai että nyt Venäjä ja Georgia kahinoivat.
Visioiminen edellyttää jatkuvaa opiskelemista, teoreettisen tiedon opiskelemista.
Tästä syystä paras työnkuva rehtorille on itse asiassa se, minkä Mikael Agricola esittää pappien toimenkuvaksi: studeeraa, rukoilee ja saarnaa.
Sivistystä voi välittää vain sellainen henkilö, joka osallistuu sivistyksellisen kulttuurin käytänteisiin. Näistä tärkein on opiskeleminen ja ajatteleminen opiskellun pohjalta.
Koulutukseksi kutsuttujen pikakurssien rinnalla olisi siksi tärkeää painottaa, että rehtorit tarvitsevat yksityistä lukuaikaa. Heillä tulisi olla mahdollisuus perehtyä ohjaamansa koulun eri aineiden sisältöihin, ei vain siihen, mitä aineita koulussa mahdollisesti opetetaan ja missä järjestyksessä. Tästä avautuisi tie kaivattuun sisältökeskusteluun koulussa.
Nyt sen ovat syrjäyttäneet erityisesti projektit ja hankkeet, joissa tuotetaan hallinnollisia apuvälineitä, kaavakkeita ja toimintaa koskevia ohjeistuksia.
Ei ihme, että koulutoimenjohtajat ja rehtorit eivät pidä tällaisessa tilanteessa työkuvaansa perusteltuna.
Sama koskee tietysti myös opettajia. Hallinnolliset tehtävät ovat lisääntyneet erittäin paljon. Suunnittelun sijasta olisi parempi, että opettajalla olisi aikaa perehtyä vähintäänkin oman opetusalansa sisältöihin sen sijaan että hän kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa joutuu uusimaan opetussuunnitelmia ja laatimaan niihin erilaisia korulauseita milloin minkäkin opetushallinnollisen innovaation paikalliseksi sovellukseksi.
Näiden ongelmien taustalla on muun muassa niin sanottu kasvatustiede. Kasvatustiede ei monilta osin ole aito oma tieteenalansa vaan useiden muiden tieteiden yhdistelmä.
Ilmeisesti substanssinsa heikkouden takia kasvatustiede on luonut omaa melko heikon sisällön omaavaa terminologiaa, jonka hokeminen katsotaan ammattiosaamiseksi.
Kasvatustiede ja siihen liittyvät pedagogiset opinnot on vakiinnutettu asetuksella opettajan kelpoisuuksissa.
Niitä aloja, jotka omalla lumovoimallaan vievät mennessään ei tarvitse vakiinnuttaa lailla ja asetuksella.
Samalla kasvatusala on ammateista tärkeimpiä ja sen alueella toimii erinomaista väkeä. Opettajainkoulutuksen, opetushallinnon ja niihin liittyvien toimenkuvien remontti voi alkaa vain terminologisen puppugeneraattorin sulkemisesta, projekti- ja hankekorostuksesta luopumisesta ja olennaiseen keskittymisestä.
Se edellyttää myös sitä, että metodologisille kysymyksille ei anneta yhtä hallitsevaa asemaa kuin tällä hetkellä. Toisin sanoen kysymys "miten?" tulee korvata kysymyksillä "mitä?" ja "mikä?".
Luulisin, että yritys tulee menestymään, koska opetushallinto muodostuu monenlaisesta krääsästä, jonka ulkoistaminen kohtuullisin kustannuksin säästää vatsanpuruja.
Kaverini kysyi yrityksensä verkkosivuilla: Mitkä asiat opetustoimen asiantuntijat, koulutoimenjohtajat ja rehtorit siirtävät työssään eteenpäin? Mitkä asiat ärsyttävät tai mitä työasioita inhoat?
Vastauksiin sisältyivät: kustannuslaskenta, koulukuljetusten järjestäminen, raportointi, toimistopalaverit, virkaehtosopimukset (OVTES), hankkeiden kirjoittaminen, projektit, sijaisten etsiminen, arkistointi, valtuustoaloitteiden valmisteleminen.
Vastaus olisi voinut toisin sanoen olla, että koulutoimenjohtajat ja rehtorit siirtävät eteenpäin sekä ärsyyntyvät ja inhoavat rehtoreiden ja koulutoimenjohtajien työtä kokonaisuudessaan.
Mitä tahdottaisiin tilalle?
Jos opetustoimen henkilöstöltä kysyy, mikä rehtorin tehtävä on keskeisin, vastaus on että visioiminen.
Tämä luultavasti on rehtorin tärkein tehtävä myös kyselyyn vastanneiden mielestä. Mutta siihen ei jää aikaa.
Voi myös olla, että siihen on aika vähän valmiuksiakin.
Visioiminen on käännös kreikan sanasta theoria. Visio eli katsominen ja näkeminen on todellisuuden käsittämistä eikä siihen oikein riitä, että tietää, mitkä ovat nuorisokulttuurin trendit tai että nyt Venäjä ja Georgia kahinoivat.
Visioiminen edellyttää jatkuvaa opiskelemista, teoreettisen tiedon opiskelemista.
Tästä syystä paras työnkuva rehtorille on itse asiassa se, minkä Mikael Agricola esittää pappien toimenkuvaksi: studeeraa, rukoilee ja saarnaa.
Sivistystä voi välittää vain sellainen henkilö, joka osallistuu sivistyksellisen kulttuurin käytänteisiin. Näistä tärkein on opiskeleminen ja ajatteleminen opiskellun pohjalta.
Koulutukseksi kutsuttujen pikakurssien rinnalla olisi siksi tärkeää painottaa, että rehtorit tarvitsevat yksityistä lukuaikaa. Heillä tulisi olla mahdollisuus perehtyä ohjaamansa koulun eri aineiden sisältöihin, ei vain siihen, mitä aineita koulussa mahdollisesti opetetaan ja missä järjestyksessä. Tästä avautuisi tie kaivattuun sisältökeskusteluun koulussa.
Nyt sen ovat syrjäyttäneet erityisesti projektit ja hankkeet, joissa tuotetaan hallinnollisia apuvälineitä, kaavakkeita ja toimintaa koskevia ohjeistuksia.
Ei ihme, että koulutoimenjohtajat ja rehtorit eivät pidä tällaisessa tilanteessa työkuvaansa perusteltuna.
Sama koskee tietysti myös opettajia. Hallinnolliset tehtävät ovat lisääntyneet erittäin paljon. Suunnittelun sijasta olisi parempi, että opettajalla olisi aikaa perehtyä vähintäänkin oman opetusalansa sisältöihin sen sijaan että hän kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa joutuu uusimaan opetussuunnitelmia ja laatimaan niihin erilaisia korulauseita milloin minkäkin opetushallinnollisen innovaation paikalliseksi sovellukseksi.
Näiden ongelmien taustalla on muun muassa niin sanottu kasvatustiede. Kasvatustiede ei monilta osin ole aito oma tieteenalansa vaan useiden muiden tieteiden yhdistelmä.
Ilmeisesti substanssinsa heikkouden takia kasvatustiede on luonut omaa melko heikon sisällön omaavaa terminologiaa, jonka hokeminen katsotaan ammattiosaamiseksi.
Kasvatustiede ja siihen liittyvät pedagogiset opinnot on vakiinnutettu asetuksella opettajan kelpoisuuksissa.
Niitä aloja, jotka omalla lumovoimallaan vievät mennessään ei tarvitse vakiinnuttaa lailla ja asetuksella.
Samalla kasvatusala on ammateista tärkeimpiä ja sen alueella toimii erinomaista väkeä. Opettajainkoulutuksen, opetushallinnon ja niihin liittyvien toimenkuvien remontti voi alkaa vain terminologisen puppugeneraattorin sulkemisesta, projekti- ja hankekorostuksesta luopumisesta ja olennaiseen keskittymisestä.
Se edellyttää myös sitä, että metodologisille kysymyksille ei anneta yhtä hallitsevaa asemaa kuin tällä hetkellä. Toisin sanoen kysymys "miten?" tulee korvata kysymyksillä "mitä?" ja "mikä?".
5 kommenttia:
Hei hyvä Petri et alii.,
Kiitos osuvasta, aina ajankohtaisesta
kirjoituksesta, kuuluu perenniaaliseen kasvatusfilosofiaan.
Asiat ovat just niin kuin sanot!
Opettaminen on oikeastaan mahdotonta, mutta sitä vaan on tehtävä. Pitää todellakin yrittää noudattaa
Agricolan neuvoa, niin voi päästä
dialogiin oman itsensä, muiden
ja substanssin kanssa. Oikeastaan ilman mitään substanssia ei voi dialogisoida. Myös sisäisen opettajan tai kasvattajan kanssa
on tärkeää keskustella ( Augustinus).
Kasvatustiede on sillisalaattia, mutta jonkinlaista kasvatusteoriaa
voi silti yrittää luoda ja pitääkin. Kasvatus on sui generis,
vähän niin kuin uskonto, vaikkakin
kasvatuksen rajat ovat ehkä vielä enemmän epäselkeät tai sameat.
Ystävällisesti Matti
Kasvatustiede on sitä, missä erotetaan ketä varten jotain luetaan. Sääli poikkeaa mm empatiasta siinä, että säälivä ihminen itkee lähinnä oman mielen nostamiseksi kun empaattinen itkee lähinnä siksi, ettei löydä niitä sanoja, millä voisin toisen mieltä nostaa. Empatia siirtää suunnan kohti toisen ihmisen menestystä kun sääli ylläpitää oman mielen tasapainoa. Näitä pitäisi avaimina opettaa.
Pitäisi opettaa että humani ihmnen ei ole sama kuin humanistinen ihminen. Humaani on sitä mieltä, että hän pitää ihmisen puolta kun ihminen ja raha esimkerkiksi molemmat vaativat vastuunottoa. Humanismi on silloin vain komponentti siinä missä kapitalismi tai kommunismi: osaksi vain selittämään ihmisten toimintaa ja yhteistoimintaa. Sanat tarkoittavat määritelmän osalta alkujaan eri asioita ja lauserakenteissa nämä sumentuvat. On helppo lyödä laudalta ketä vaan ja mitä vaan jos omaa sitä mitä Wittgenstein sanoi kielipelin taidoksi. Näin Bunta oli kuulemma Nalle W:n kirjoittaman nekrologian mukaan ihminen, joka piti huolta, että tuli kokouksiin aina numerotietojen kanssa. Koska Bunta tajusi mitä on voittaa tilanne hän tiesi, että numeroiden avulla hän päihitti aina kaikki muut; viimeinen sana on uskottavuusmielessä yleensä sillä, jolla on tarkimmat tiedot. Mutta tämä pätee pankkialalalla kenties; entäs ihmisalalla; humanismissa? Miten tarkka voi olla kun maailma on pyöreä ja aika on mennyttä ja tulevaa.
Reaaliaika on todella vaikea vangita niin, että olisi pankronisessa tilassa kaikille yhtäaikaa. Kun poliisit saapuvat kavalluspaikalle dokumentit ovat jo vaihtaneet paikkansa. Tämä on ikuisesti vaikeus ihmistieteiden osalta. Katso myös miten RR pyytää kieli-ihmisiä tarkistamaan mikä niistä kuudesta käännöksestä vastaa Giacomo Leopardin runoa.
Semantiikkaa ei voi prässätä numeraaliseksi millään. Logiikka ei ole lineääristä laskemista ja tiede on itsekin monessa yhteydessä myöntänyt sen (jo Hjelmslev kirjoitti tästä aikoinaan ja asia on myös todennettu vaikka kuinka monta kertaa sen jälkeen):
Silti logiikan opetus on sitä vanhaa samaa missä ratkotaan kielen ja lauseiden tarkoitusperiä. Eikä kenenkään aivot siitä enää myöskään treenaannu ns. ihmiselämän parantamiseksi: valmennus ja matemaattiset ominaisuudet karttuvat myös ihan toisia reittiä käyttäen. Jos sudokua tekee koko ajan aivot oppivat ns. sudokun juonen ja niin samat aivot voivat yhä nopeammin ja nopeammin ratkoa sudokua. Ei se sama ihminen silti ns. älykäs tarvitse olla jos älykkyydellä ymmärretään tuntemattomien ongelmien ratkomista. Tämä pätee myös Rubiikin kuution vääntäjistä. Samalla minä nostan hattua niille jotka alle minuutin vääntävät tuon mokoman kuution paikalleen. Ihailtavaa mutta on mielestäni lähinnä verrattavissa urheiluun tai taitoon, jossa vaaditaan vanhan osaamisen nopeampaa ja nopeampaa toistamista: ei aivotyötä niinkään.
Eivätkö hyvät professorit tiedä, että lauselogiikkaan uskominen on kuin savun kanssa leikkimistä: voihan sitä yrittää vangita käteensä mutta kun nyrkin avaa sitä ei enää ole. Juridiikka avaa semanttisen käännösohjelman ja vääntää mistä vaan ihan mitä vaan ja kaikki on edelleen ns. oikeaa tekstiä. Mutta kun ei ole koska tulkinnat vääntävät samat sanat sitten ihan miten vaan. Samalla lailla kun parhaimmat psykologit ovat skitsofreenisempiä kuin pahimmat skitsot niin skitsofreeniset juristit ovat parempia kuin yksikään rigidi pappi; ei sen takia, etteikö osaisi lakikirjan tekstit vaan siksi, että ovat kivenkovasti jotain mieltä joka "lukee" jossain. Papit pitävät kivenkovaa omista teksteistä kiinni ja näin pitävät lakimiehet. Entäs eettisyys?
Missä tulee tieteellisyys ja laskeminen; montako ihmistä voi pahoin Suomessa nyt ja 60-luvulla. Analyysikyky, uskallus mennä vanhoja uria vastaan? Missä nämä ovat?
John Deweyn demokratiaymmärrys tarkoitti sitä, että paitsi itse tekemällä oppii teorioista. Tässä pitää olla balanssi mutta jos opettajakunta eivät enää olekaan ns. teoriataitoisia ihmisiä vaan käytännönläheisiä tietokonenikkareita? Missä siis teoriakykyiset opettajat? Missä myös learning-by-doing? Onko niin, että nykyään pulataan tietotekniikan nappuloissa ja se on yhtä kuin sivistys? Entäs kuka opettaa teoriat, käsitykset ja arvomaailmat?
Kuka kertoo eron mikä on sympatia ja mikä empatia, mikä on kuunnella ja kuulla, mikä on tahtoa ja haluta, mikä on katsoa horoskooppeihin ja katsoa geenikarttoihin, mikä on historia sen lähietäisyydeltä ja miten se vaikuttaa ihmisten käsityksiin ylipäänsä jne.'
Missä on se "koulu", joka opettaa maailmaa tekemättä siitä liian monimutkaisen? Joka avaa silmät ja luo hyvää oloa josta sitten ponnahdella maailmalle katsomaan itse, tekemään itse ja oppimaan uutta.
Minun mielestä koulun pitäisi devalvoida omaa sisältöään. Sen sijaan koulu formaattina on hyvä Suomessa; sinne saavat kaikki mennä ja se on ilmainen ja siellä pidetään myös kuria.
Mutta sisältö ja ops:it ovat menneet kamalampaan päin koko ajan ja taitavat pian olla ihan roskaa. Tästä syystä todella älykkäät eivät sinne enää sovi.
Oli mitkä opettajat tahansa; älykäs oppii netistä parissa vuodessa sen, mitä änkyttävät ja vihamieliset opettajat yrittävät pakottaa kymmenessä vuodessa. Tavallisille tahti on hyvä, heikoille se nostaa väärällä lailla.
Olen todella sarkastinen mutta se ei johdu muusta kuin se, etten saanut mitenkään osallistua opettajankoulutukseen missä olisin vain opettanut heitä ns. näkemään lapset. Näkemään ihminen systeemin sijasta.
Huomasin nyt vasta tuon loppukaneetin kysymyksistä mitä/mikä ja miten. Unto Harva sanoo vanhassa kirjassaan aikuiskasvatuksessa, että tärkeintä on ymmärtää mikä on tiede. Hän erottaa siis tieteellisyyden sillä, että ymmärtää syy ja seuraus -suhteet tieteelliseltä kannalta. Tieteellisyys löytyy kun osaa kysyä HUR eli miten. Hur kan vi veta det? Hur kan vi förstå skillnaden mellan blåbär och lingon? Hur. Miten.
..
Mutta toki voidaan kääntää tilannetta sanomalla että tämä ON puolukka ja tämä on mustikka. Mutta abstraktisissa tilanteissa missä on aika tai liike (synkroninen, diakroninen tai pankroninen eriäväisyys lähtökohtaisesti) ei voi sanoa mitä jokin ON. Siinä tapauksessa kirkolla on ihan oikein. Jos jokin on jotain sillä ei ole syy- eikä seuraussuhteita; ei ole multifinaaleja eikä ekvifinaaleja tilanteita, missä yksi asia voi tuottaa tuhat uutta seurausta ja tuhat asiaa ei saa yhtäkään uutta seurausta (termi on psykologiasta; ks. Sinkkonen/Kalland).
Jos jotain ON se on staattinen. Talot ovat, objektit ovat mutta ihminen ei ole. Ihminen on oppivainen ja dynaaminen. Ihmiselle on ominaista se, että hän mokaa ja oppii mokistaan ja joskus hän ei edes mokaa vaan hän kysyy jotain onko auktoriteetti mokannut ja tämä kysyminen teettää niin paljon häpeää, että sen jälkeen se olikin kysyjä, joka sai syytteen,ettei osaa käyttäytyä. Kun sitä on taas puolestaan ylläpitänyt stigmana ja auttajat juoksevat tiehensä ja muuttavat tarinansa aina sopivaksi ja sopivaksi ja lopulta hermostunut ihminen, joka on saanut kadulla tapahtuvien diagnostisoinnin jälkeen epävarmuutta olemukseensa luokitellaan uudestaan silmienräpytystekniikan avulla valehtelijaksi - niin ei ole enää mitään oikeutta. Mutta jokin auktoriteetti voi sitten istua tyytyväisenä ja luokitella mitä vaan miksikä vaan - koska siihen on valtaa. Ja koska palkka tulee niille, jotka ovat samaa mieltä on sitten kaikille rauha maassa.
Paitsi väärässä paikassa ollut väärään aikaan oleva ihminen, joka ei saa enää tilaa missään.
Tieteellisyys on sama kuin kriittisyys ja kriittisyys on sama kuin Nietzschen näkemys tulkinnasta; erottamalla punainen sinisestä, valkoinen värittömästä jne. joka on haasteellista tietysti sillä ei saa luokitella väärin. Kurkkukin on marja biologisesti vaikka käytännössä se on vihannes. Immanuel Kant preferoi tuomitsemista; opitaan vain itse tuomitsemaan mikä on mikä. No, siinä on samat ongelmat: ihmiset tuomitsevat päin seiniä sillä oma kehittymätön minuus saa kepposia tulkintaan. Sen tiedämme lastemme tulkintojen kautta: ihan pieni lapsi tulkitsee, että aurinko meni nukkumaan koska ei ymmärrä taivaankappaleiden liikehdintää. Jos yrittää selittää taivankappaileista lapsi raivostuu ja pyytää voisiko aikuinen nyt edes puhua selkokieltä: sano nyt konkreettisesti pyytävät. Näin infantiilinen aikuinenkin toimii: sano nyt ihan selvällä suomenkielellä pyytävät. Mutta ihminen, jonka abstraktiokyky ei ole kehittynyt ei sitä voi tehdä mitenkään ja jos joutuu kuulemaan abstraktisten tekstien sisältöä eivät kykene laittamaan tietoa minnekään aivokoppaansa koska se ei osaa luokitella sitä. Näin toimii myös matematiikka, jonka kinestesiayhdistysten opettajat voivat kertoa ja siksi opetetaan kynillä, palloilla ja kivillä (ks. Helene Voss, Inlärningsrevolutionen).
Kyse on taidoista aivan kuten piirtäminen - ei sitäkään kaikki osaa vaikka minun mielstä on helppo piirtää porsas tai ihminen tai hevonen tai ankka tai mikä vaan. Useimmat saavat pallon paperille ja tikkujalat.
Aivojen ymmärrys ja toistamiskyky on vaihteleva. Ne, jotka toistavat kirjojen tekstit eivät aina osaa ollenkaan laskea tai piirtää.
Heidän äänensä "vaikuttaa" fiksulta sillä reaaliaineiden voima small talki -yhtydessä on katsottu hyväksi. Mutta onko koko elämä vain esittämistä? Milloin se on asioiden oikeaa ratkomista?
Kuinka on siksi yhtä tärkeä. Emme voi suosia tuomitsemista eikä vertaamista vaan molempia. Eikä meidän kannata myöskään tuijottaa Millin utilitaristiseen oppiin koska ihmiset eivät tajua mikä on haluta ja mikä on tahtoa. Sen lisäksi eivät ymmärrä miksi todellinen onni asuu vaikeuksissa eikä niitten ikuisessa karttamisessa. Sitä Mill kyllä yritti itse vääntää paperille; hän selitti miten psykologinen pitkä reitti oli onnea tuova kun taas helpot ratkaisut veivät yhä onnettomammaksi. Ei olla paljonkaan tätä ymmärretty ns. kapitalismissa missä pyritään vain "tyydyttämään jokaista tarvetta" ja siksi kannattavin bisnis tulee olemaan ihmiskauppa ja seksi (joka on ruuan jälkeen suurin "tarve" jos mietitään Maslowia ja tarvehierarkiaa).
Vielä yksi detali, sanasta visioiminen. Visio on näkemistä ja teoria on näkemistä mutta voi myös nähdä vain ikäänkuin tylsästi ympäriinsä ilman teoriaa ja se ei ole vielä visioimista eikä teoriaa. Minun mielestä teoria on sitä, että nivotaan systeemi yhtenäiseksi kuten esim.
fotosynteesi. Fotosynteesi on teoria sille miten kasvit saavat ja tuovat ravintoa ekosysteemissä. Se on teoria ja sillä on systeemin rajat. Ihan kaikki teoria ei siis kelpaa teoriaksi. Teoria siitä, että Maslowin tarvehierarkia toimii tietyllä lailla on sellainen teoria, että sitä on kumottu monta kertaa sanomalla, että nuo tasot toimivat samanaikaisesti ja moni ylikorostettuna ilman syitä alemmista tasoista. Teoria siis ontuu.
Teoria näkemisestä on teoria tajunnasta tai tietoisuudesta. Mutta ihminen voi nähdä lapset jotka huutavat pihalla ilman, että sormet irtoavat näppiksestä missä sama ihminen näkee mitä kirjoittaa. On siis monta simultaanista tasoa miten voi nähdä. Kunhan siirtää huomionsa siihen ajatukseen, joka tukee tiettyä signaalia tai tiettyä aistia.
Minä voin samalla kirjoittaa tätä ja miettiä mitä minä laitan huomenna päälle ja lähdenkö pian ulos. Kun tämän kirjoitin mietin vielä sadetta, ja sitä, pitääkö minun ottaa sadesuoja mukaan.
Simultaanisuus ei vielä on skitsofreniaa vaan taitavaa aivojen käyttöä. Silti koululle myydään mm aivotutkimuksia missä sanotaan ja näytetään magneettikuvilla, että ne, joiden otsalohko on suuri ovat ikäänkuin ne oikein taitavat ja analyyttiset lapset. Mutta se on samalla puoli totuutta sillä jos ei niskassa oleva kielellinen kyky ole kopplattu tuo aivoalue on aina surkeampi kuin luulisi sillä vaikka se kääntää tiettyjä analyysejä (esim. matemaattiset, joita voi etukäteen harjoitella) se ei ole ollenkaan tajuamassa mitä muuta elämässä saattaa olla ja vaikuttaaa. Ovat siis sokeasti onnellisia kuten One Trick Pony sirkuksessa: tekee trickinsä ja lähtee pois. Vastuuta ei voi ottaa koska ei tajua kuin oman trickinsä.
Järveläiselle:
Tilaa ajatella ja visioida tarvitaan melkein ammatissa kuin ammatissa, joka ei ole pelkkää toteuttavaa työtä. Luulenpa, että olennainen tekijä ei edes ole teoreettinen ja käsitteellinen pohdiskelu, vaan tilan raivaaminen tietoisuuteen sille, että voisi syntyä totutusta rutiinista poikkeavia oivalluksia ja katsantokantoja. Tarvitaan siis myös hieman hiljaisuutta ja luppoaikaa.
Lähetä kommentti