Katselin illalla Esko Valtaojan vetämää sympaattista tiedeohjelmaa avaruuden ihmeistä. Ohjelmassa kolme melko samanmielistä herrasmiestä koetti selittää nykyajan taivastieteen näkemyksiä tavalliselle dupontille ja onnistui siinä varsin hyvin.
Kiinnitin pariin asiaan huomiota.
Kun oli tullut todetuksi, että alkuräjähdykseen ei nähdä, todettiin aika monta kertaa, että sinne nähdään.
Tämä kuvio ei voi pitää paikkaansa.
Se, että alkuräjähdykseen ei tosiasiassa nähdä ja sitä silti kannatetaan maailmankaikkeuden synnyn selitysmallina johtuu siitä, että ensinnäkin nähdään aika kauas ja toiseksi matemaattinen kokonaiskuva todellisuudesta tukee alkuräjähdyksen, yhdestä pisteestä syntyneen maailmankaikkeuden teoriaa.
En kuitenkaan sanoisi yhtä voimakkaasti kuin Valtaoja, että me todella tiedämme alkuräjähdyksen.
Sanoisin mieluummin, sen tietää sellainen henkilö, joka uskoo nykyaikaiseen tieteeseen ja lisäksi sellaisella tiedolla, johon sisältyy erehtymisen mahdollisuus.
Olisi oikeastaan kummallista, mikäli matemaattinen kuvamme todellisuudesta ei sisältäisi minkäänlaista virhettä. Ja on outoa väittää nähdyksi sitä, mitä ei ole nähty.
"Näkeminen" voi olla kylläkin metafora, ja tämä liittyy toiseen huomautukseeni.
Kosmologien käyttämät metaforat ovat mukaansatempaavia. Ne ovat eräänlaista papillista puhetta. Mutta miksiköhän meitä kiehtoo enemmän metafora, jonka mukaisesti olemme kuin vesikirput ihastelemassa koskessa olevia kauniita pyörteitä kuin metafora joka selittää koko kosken jonkinlaiseen suunnitteluun perustuvana ilmiönä?
Kosmologien metaforat johtuvat siitä, että itse asiassa maailmankaikkeuden malli on formaalinen ja sen selittäminen pelkin formaalisin ilmaisuin on hepreaa sellaiselle, joka ei hallitse tätä kalustoa.
Samalla, mukaansatempaavuudestaan huolimatta, selitys saattaa metaforisen selityksen alueella omia mukaansa tekijöitä, jotka eivät kuulu alkuperäiseen formaaliseen kuvaukseen.
Tässä ollaan kiinnostavassa tilanteessa. Aiemmin metaforin puhuneet filosofit ovat koettaneet formalisoida teoriansa, jotta ne muuttuisivat tieteellisesti vakavasti otettaviksi. Kosmologiassa näyttää olevan toisinpäin. Kumpikin selityksen liike saattaa tehdä kepposia sille, joka koettaa selittää.
Kiinnitin pariin asiaan huomiota.
Kun oli tullut todetuksi, että alkuräjähdykseen ei nähdä, todettiin aika monta kertaa, että sinne nähdään.
Tämä kuvio ei voi pitää paikkaansa.
Se, että alkuräjähdykseen ei tosiasiassa nähdä ja sitä silti kannatetaan maailmankaikkeuden synnyn selitysmallina johtuu siitä, että ensinnäkin nähdään aika kauas ja toiseksi matemaattinen kokonaiskuva todellisuudesta tukee alkuräjähdyksen, yhdestä pisteestä syntyneen maailmankaikkeuden teoriaa.
En kuitenkaan sanoisi yhtä voimakkaasti kuin Valtaoja, että me todella tiedämme alkuräjähdyksen.
Sanoisin mieluummin, sen tietää sellainen henkilö, joka uskoo nykyaikaiseen tieteeseen ja lisäksi sellaisella tiedolla, johon sisältyy erehtymisen mahdollisuus.
Olisi oikeastaan kummallista, mikäli matemaattinen kuvamme todellisuudesta ei sisältäisi minkäänlaista virhettä. Ja on outoa väittää nähdyksi sitä, mitä ei ole nähty.
"Näkeminen" voi olla kylläkin metafora, ja tämä liittyy toiseen huomautukseeni.
Kosmologien käyttämät metaforat ovat mukaansatempaavia. Ne ovat eräänlaista papillista puhetta. Mutta miksiköhän meitä kiehtoo enemmän metafora, jonka mukaisesti olemme kuin vesikirput ihastelemassa koskessa olevia kauniita pyörteitä kuin metafora joka selittää koko kosken jonkinlaiseen suunnitteluun perustuvana ilmiönä?
Kosmologien metaforat johtuvat siitä, että itse asiassa maailmankaikkeuden malli on formaalinen ja sen selittäminen pelkin formaalisin ilmaisuin on hepreaa sellaiselle, joka ei hallitse tätä kalustoa.
Samalla, mukaansatempaavuudestaan huolimatta, selitys saattaa metaforisen selityksen alueella omia mukaansa tekijöitä, jotka eivät kuulu alkuperäiseen formaaliseen kuvaukseen.
Tässä ollaan kiinnostavassa tilanteessa. Aiemmin metaforin puhuneet filosofit ovat koettaneet formalisoida teoriansa, jotta ne muuttuisivat tieteellisesti vakavasti otettaviksi. Kosmologiassa näyttää olevan toisinpäin. Kumpikin selityksen liike saattaa tehdä kepposia sille, joka koettaa selittää.
31 kommenttia:
Selittäminen on osa sitä mitä Martin Buber yritti vimmatusti havainnollistaa. Jotta voisi selittää on oltava tietoisuus. Tietoisuus avautuu aina pelkkinä metafoorina (uskon tähän tavallaan sillä kuva, joka muodostuu sisällemme tai vakaumuksellemme ei ole varsinainen kuva kuvan tavalla missä denotaatio on osa itseään (Barthes) vaan tässä kuvassa on denotaatiot muualla kuin itsessään eli kehää ei ole. Koska kirkkain näkeminen tai oivaltaminen henkisellä tasolla on sumuinen samalla kun se on kirkas se ällistyttää löytäjää. Kun jotain on samalla sumua kun se on kirkkautta sen taustalta löytyy usko. Usko korkeampaan ja kauneuteen, jonka selittäminen ei voi olla formaalinen sillä pelkkä rakenne yksin ei ole rakkautta: rakkaudessa struktuuri ja funktio käyvät jotenkin yksiin kuten käsi ja hansikas mutta ei pelkästään muotonsa takia (vaikka sitä olen ollut mieltä tähän asti) vaan pikemminkin itsensäylittävänä voimana, jossa sana itsensäylittävyys ei voida selittää enää kädellä ja hansikkaalla. Ehkä tuo käsi/hansikas sopii biologiselle rakkaudelle joka on myös rakkaus. Korkeammassa rakkaudessa on silti aina uskoa ja usko toiseen on yhtä paljon rakkautta kuin usko Jumalaan. Usko avaa nerokkuutta ja tahtotilaa olla itsensä osalta suurempi kuin muuten olisi. Pelkkä matemaattinen laskenta on siis aina latteampi kuin näkeminen ja näkemiseen tarvitaan uskoa. Näin uskon.
Oma ns. nerokkuuteni alkoi sinä hetkenä kun aloin uskomaan itseeni enemmän enkä antanut näitten tylsien agnostikkojen mollata minua. Ateistien kanssa tulen paremmin toimeen sillä heidän sävy on sumea koska ovat rehellisiä ja rehellisyys on parempi kaveri uskolle kuin populistinen tuuliviiri.
Tämä ylläoleva ei viittaa tietenkään metafyysiseen olemiseen vaan enemmän sosiaaliseen kanssakäymiseen. Minua siis ottaa päähän, että ihmiset vaihtavat denotaatioita kuin tuuliviirit ja käyttävät itselleen sopivia muutos-tarinoita ihan miten vaan. Ovat mitä vaan kunhan saavat olla mukana ja sinä aikana pahat raha-herrat tulevat vain ja vievät. Retoriikassa on sitten mitä sanoja vaan: sanat Halleluja, sanat Herra, sanat Rakkaus ja sanat Auttaa.
Voihan nenä sanon minä: kyllä upeiden sanojen avulla höynäytetään yhtä paljon kuin ollaan höynäyttämättä. Kuka sen näkee on siis tämän minun kirjoituksen tarkoitus: ei ainakaan ne, jotka uskovat liian tarkkaan pelkkiin ulkoisiin kuvitelmiin.
niin etta ihminen miettisi omaa suuruuttaan
minka kokoinen on. ei kai se ole mikaan ongelma. mutta ehka kuitenkin henkilokohtaisesti joillekin?
Kaikki kosmologiat edellyttävät metafyysisiä taustaolettamuksia. Sen vuoksi tieteelliset kosmologiat ovat maailmanselityksinä samalla viivalla esimerkiksi uskonnollisten kanssa.
Tuleekohan ohjelma vielä uusintana?
ikuine paluuko meinaat
kaunis kirjoitus myos gh.
ja tosiaan rehellisyys on uskon hyva kaveri :)xxx
Petri kirjoitti
'Katselin illalla Esko Valtaojan vetämää sympaattista tiedeohjelmaa avaruuden ihmeistä.'
*
Olen lukenut joskus liikaa Kari Enqvistiä, joka on kyllä hyvä kirjoittamaan ja oppinut mies. Esko Valtaojaa pidän naivin sympaattisena scifi-peikkona ja narratiivisen perinteen jatkajana par excellence. Hänen pitäisi mennä opettamaan ala-asteelle maailmankaikkeuden ihmeitä. Lapset kun tykkäävät tarinankertojista.
Kävi kuitenkin niin, että painoin 'off-nappia', kun sattumalta näin tämän ohjelman. Tiedettä - ei kiitos enää! Parempia olemassaolon narreja löytyy jo heti kulman takaa. Ei niitä tarvitse etsiä fysiikan laitokselta.
*
Päreesi kahteen viimeiseen kappaleeseen viitaten olen melko lailla samaa mieltä metaforan ja formaalin/formalisoinnin suhteesta. Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää (koska mitään ei ole - paitsi Oleminen), eksaktimpaa kuin metafora? Kysyy tyhmä.
Entä missä mielessä nämä ongelmat ovat aidosti kiinnostavia? Sillä mitä sen on väliä, miten kaikki syntyi, ja miten se joskus tulee loppumaan?
Kosmologiset kysymykset ja niiden ratkaisut ovat täydellisen epävarmuutensa ohella epäoleellisia ennenkaikkea myös siksi, että niihin ei sisälly moraalista aspektia (toisin kuin esim. stoalaiseen ja nietzscheläiseen ikuisen paluun oppiin).
Tiedemiehet spekuloimassa jotain scifi-tarinaa, josta ihmisen kannalta oleellisin (ja samalla väistämättömin) on muka redusoitu pois Ihminen itse. (Mikä itsepetos!).
Nämä tyypit eivät siis tajua ontologisesta erosta mitään. He ovat yhä kuin lapsia ihmettelemässä tähtitaivasta. Sydämeni kieltämättä heltyy ajatellessani heitä tällä tavoin.
Täysin ääriempiristiset energia-mystikot ovat tietysti sui generis - omaa lajiaan höyrypäitä, mutta heitä yritän sietää, varsinkin jos ovat hyväntahtoisia eivätkä rupea tiedefundamentalisteiksi - kuten valitettavan usein käy.
Mutta eivätpä välty mystiikalta Esko Valtaoja tai vara-einsteinimme Kari Enqvistkään, sillä se, joka väittää tietävänsä jotain maailmakaikkeuden synnystä on langennut huuhaan valtaan jo tässä tunnustuksessaan.
Itse valitsen mieluummin vaikka teatterin kuin tieteen tai todistekielipelin. Olen narri, koska olen äärimmäinen tosikko, enkä suostu höynäytettäväksi, olipa höynättäjänä esteetikko tai tiedemies.
Ja jos on pakko valita, niin mieluummin sitten se esteetikko. Ja sillekin pitää ensin opettaa moraalia (mitä sinun pitää jne.), ennenkuin kommunikaatio luonnistuu.
Rauno kirjoitti: "Mutta millä tavoin formaalinen on lopulta, suhteessa siihen, mitä ei tiedetä eikä voi tietää"
Vastaus on, että emme tiedä. Kuvauksemme todellisuudesta on matemaattinen, mutta matematiikkaan sisältyy niin sanottuja epätäydellisyysominaisuuksia ja matematiikan todistusteoria on hukassa. Matematiikka todellisuuden kalliopohjana ja tosiolevaisen vastaavuutena perustuu oletukseen, että se on sitä, ei todistukseen eikä havaintoon.
Tällä ei ole suurta merkitystä, muuta kuin niille, jotka kannattavat tieteellistä maailmankuvaa ja väittävät kaikenlaista siitä, mistä heidän mielestään voidaan varmasti tietää asioita.
Ad Juhana Harju:
Minua teologinen kosmologia, saati minkäänlainen -gonia, ei ole kuunaan puhutellut. Lienenkö pihalla, perusteettoman välinpitämätön tai ymmärtämätön. Mutten vain ajattele, että "uskonnollinen maailmanselitys" on "samalla viivalla" eli kaksintaistelussa "tieteellisen maailmanselityksen" kanssa. Kun luonnontieteilijät sanovat, että ei jumalaa tarvita, niiin en epäile, eteivätkö ole oikeassa. Ei varmaan tarvitse siinä mielessä. Heidän taustaoletuksena on, että selittyäkseen maailmankaikkeus ei tarvitse Mahtiolentoa ylläpitäjäksi, koska maailma rullaa sellaisenaan.
Teologia, joka taas selittää luomisen maailmankaikkeuden alkuunpanemiseksi, on kalvinismia, joka tarkoittaa sitä, että teljetään jumaluus ja kaikki taivaan joukot niin kuin sirkuseläimet ja tirehtööri taivaalliseen häkkiin, ja sanotaan päälle, että älkää häiritkö meidän bisneksiämme. Sortajan jumala on tällainen kaapin päälle asetettu action figure, jonka mahtia kumarretaan mutta joka ei puutu kenenkään elämään. Jos tämä on teismiä, sorretun on parempi olla a-teisti.
Oikeasti koko hommassa on kysymys siitä, että jotta maailmankaikkeudella olisi merkitys, se tarvitsee "Merkityksenkantajan". Kosmologit vaikenevat merkityksestä, koska heidän kalustollaan ei voi kosketella sellaisia asioita. Vertauskuvallisesti sanottuna kosmologien käsikassarat eivät yllä "taivaankansiin".
Teologit pitävät tätä ajattelua liian liberaalina, koska se ikään kuin muka hylkää klassiset dogmit, kuten kansantajuiset ja minusta vähän erikoiset käsitykset siitä, miten Jeesus Nasaretilainen sen jälkeen kun hänellä ei reiluun vuorokauteen ollut aivotoimintaa, heräsi kuolleista ihan täysjärkisenä. Olen vähän taipuvainen yksinkertaistamaan, että luonnontiede (josta sinänsä en tiedä ja jonka kaikkivoipaisuuskuvitelmat ovat kieltämättä ristiriidassa sen kanssa, että tajuttaisiin joskus oltavan pikkuisen väärässä) vesittää minkä tahansa kirjaimellisen niin sanotun ihmekertomuksen.
Liiallisen liberaaliuden pelko tulee siinä, että uskotaan joidenkin tiettyjen, tietyissä tilanteissa ja tietyn maailmankuvan vallitessa keksittyjen dogmien napanneen ikuisen totuuden sellaisenaan. Kun maailmankaikkeuden selitys vaihtaa kurssia, joudutaan dogmit selittämään uusiksi. Niin kävi mm. Kopernikuksen myötä ja valistuksen jälkeen niin on käynyt aivan ratkaisevalla tavalla.
Se vastuu vain on otettava aivan samalla kuin herrat patriarkat ottivat vastuun ja selittivät asiansa aikansa lainalaisuuksien vallitessa. Tämän ajan patriarkkojen ja matriarkkojen on myös selitettävä, mihin näillä systeemeillä tähdätään. Muuten ollaan fundamentalisteja eli epäjumalanpalvojia.
Don Jusalle:
Pointtini oli tieteenfilosofinen, ei tarkoitettu sinällään puolustamaan vaikkapa kreationismia. Tarkoitin kommentillani sitä, että tieteellisten kosmologioiden taustalla on ontologisia ja epistemiologisia postulaatioita (hypoteettisia taustaolettamuksia) todellisuuden luonteesta, joita ei voi loogisesti johtaa aineellisen todellisuuden empiirisestä tutkimisesta. Siksi tieteellinen kosmologia on vääjäämättä yhtä hiekalle rakennettua kuin uskonnollisetkin kosmologiat.
Näin ollen tieteellisen kosmologian "varmuus" on kovin pinnallista. Loppupeleissä esimerkiksi kalevalainen myyttinen maailmanselitys, joka kertoo maailman saaneen alkunsa sotkan munasta, on aivan yhtä pätevä kuin alkuräjähdysteoria. Jollain tavalla sotkan muna -selitys viehättää minua enemmän, koska se jättää nöyrästi tilaa sille, että emme viime kädessä tiedä yhtään mitään. :-)
Mutta ihmisten ei tarvitse ylläpitää koko valtakuntaa vaan ylläpitävät omaa inhimillistä valtakuntaa: ei esim. luo tilanteita, jossa oliot ovat olioina toisten olioiden sisällä ja näin tulee ontologia, jossa juoksujärjestys lopulta on sellainen, että pitäisi suoraan myös syntyä eriarvoisia (kuten ehkä Intiassa sopeudutaan kasteihinsa? Vai sopeudutaanko?) sillä näin ollen meitä yritetään lajitella jonkinlaisen kastijärjestelmän mukaan joka silti on saanut lähtökohtansa niitten omnipotenttien ja samalla suorastaan kriminaalisten joukkojen lähtkökohdasta missä kannattavuus ja informaationvalta on ollut Zenonin paradoksin lailla olemassa. First is first menetelmällä mutta Jumala on silti pitänyt huolen, että siellä täällä tulee nousemaan yksittäisiä kukkia, joiden kyky kukkia asfaltin läpi on huomattava. Näin systeemi purkaantuu sillä rupeaa näkymään miten peli pelataan ja miten pienten askelten politiikalla ei ainoastaan hoideta päiväpolitiikkaa ja nationalismin politiikkaa vaan tahot (itsevalitut, kovalla auktoriteetilla istuvat mm varmasti paavit ja ruhtinaat) käskevät tiettyjen asioiden tapahtuvan ja tiettyjen ei. Näin mekanismi menee ja teatteri jatkuu. Mutta kun rupeaa olemaan enemmän köyhyyttä ja turhia prosesseja (joiden lopputulos ei vastaakaan sitä mitä ollaan luvattu) niin pitää alkaa katsomaan pidemmälle kuin persoonallisuuskysymyksiin. Struktuurit johtavat funktioita ja näinollen yksilö on aina massan uhri. Samalla yksilö voi kuten minä - ratkaista mallit symbolisella tasolla - mutta miksi en saanut opiskella sitä vaan miksi minua estettiin ja sanottiin, ettei sinne saa mennä. Ja samalla antoivat signaaleja, että olen tyhmä ja epäonnistunut kun olen vain ajatteleva; sapere aude. Itse ajatellut kaikki kuviot ja niiden hienot ja pitkäaikaiset liikkeet. Sen opin kun tein globaalia mainontaa ja kun ymmärsin miten lohdusta tehdään pääasia: lohdun kautta synnytetään suurin osuus prosesseista. Ja näin ollaan saatu ihmiset lihavaksi, tyhmäksi ja katsomaan koiraa karvoista: ulkoisia asioita.
Kun halutaan lohduttaa niin, ettei enää tavata omaa itseyttä koska kuolema pelottaa. Mutta lapsen ovat sitten itsensäviiltäjiä, joka on seuraus ja opettajien laatu heikkenee koska kaikki äly myydään ensin ulkomaille eri tahoille ja opettajat opetetaan samalla makkaran-työntö-mekanismin kautta kuten aina ennenkin. Ei siis kerrota mitään sellaista, josta olisi älykkyyttä suurelle ryhmälle ja Suomi on tässä suhteessa luultavasti tuleva banaanivaltio kuten ovat Ruotsissakin epäilleet. Kun on liian pieni.
Mutta Nato tänään ja Nato myöhemmin on se tärkeä asia: ei saa samalla olla juuri se vipumekasmi jonka avulla pelko ylläpidetään tämän rahavallan hyväksi. On ojasta allikkoon ja näin pyytäisin, että pitää analysoida mitä Venäjällä tapahtuu sillä osittain siellä on samoja strukturualisteja kuten meilläkin ja lännessäkin mutta siellä on vapaata passiota minkä takia voidaan ajatella, että sen seinien takana on samaa ajattelua kuin Suomessakin. Mutta nyt tullaan moraaliin joka on vaikea asia kouluttaa ja sen kouluttaminen menee tiukoilla ohjaksilla kuten meidän koulumme on, jos voimme samalla sallia, että opettajat saavat ne avaimet (mm oikeasta eikä indoktrinoituneet tiedot aivotutkimuksesta jne sillä nyt ovat opetushallituksissa osittain huuhaa tiedon varassa koska minä tiedän paljon enemmän aivotutkimuksesta kun se ei kerro, että pitää esim. satsata otsalohkoon koska se juuri pienentää kokonaista, holistista ajattelua. Kuitenkin on konsultteja, joille maksetaan,että he käyvät myymässä tutkimuksia missä nimenomaan otsalohko myydään ikäänkuin alueena josta saa rahaa mutta se on lyhyt tie tyhmyyteen..jne - näitä on monenlaista stooria).
Suomalaiset siis harjoittavat kilpaa tänä päivänä rikkoakseen Suomea koska suostuvat ns. myymään tuollasta sontaa jonkun puolesta. Samaa koskee it-alaa ja kaikkia niitä valheellisia ihmisiä, joiden takia minunkin tieto annetaan tyhmyyden nimissä sellaisille, joita minä häiritsen. Kysyn siksi suomalaisilta; haluatteko Suomen vai haluatteko vain Suomen just nyt - just nyt kun teillä itsellänne on kivaa? Pitää osata ajatella ennenkuin ottaa rahaa.
Petri
Niinpä. Ne, jotka tällaisiin ontologisiin vastaavuuksiin uskovat, ovat kirjaimellisesti uskossa.
Tästä seurannee, että ne, jotka eivät ko. vastaavuuksiin usko, vaan 'preferoivat' ontologista eroa, eivät ole uskossa.
Vai olivatko esim. Barth, Bonhoeffer (tai jopa Altizer) todella ainoita 'aidosti' Jumalaan uskovia teologeja 1900-luvulla?
Mistä seuraa, että Tillichiä voisi korrelaatioineen pitää pelkkänä retorikkona (epäjumalan palvojana) verratuna siihen uskoon (jos se siis on uskoa), joka syntyy ihmisen ja Jumalan täydellisen eron korostamisen jännitteestä.
Toisin sanoen - mahdollistaako juuri ontologisen eron hyväksyminen 'todellisimman' uskon, koska sen kieltäminen sisältää jo itsessään uskon johonkin symboliseen 'epäjumalaan' - tässä siis matemaattisiin merkkeihin ihmisen ja maailmankaikkeuden välisen vastaavuuden idolina, joka ei ole Jumala an sich vaan Jumalan kuva (?)
Raunolle:
Voiko Jumala luoda jotain mikä on täysin erilaista Hänestä itsestään? Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?
juhana harju
'Mikä on se ei-Jumala substanssi, josta hän on meidät muovannut?'
*
Tuo "muovaamiseksemme käytetty 'aines'" ilmenee ontologisen eron kautta, joka on ainoa tiedon metasisältö. Toiseus erossa.
Muuta emme tiedä. Emme edes sitä, mikä on tuon eron perimmäinen merkitys. Merkityksen saamme vasta uskon kautta.
Tärkeä huomio tähän olio olion sisällä on nykyaikainen sähköratkaisulogiikka missä on releet ja johdot sillä lailla, että yhdestä syttyy moneen ja monen sisältä kerääntyy yhteen. Nyt kun Cisco ja muut, jotka keräävät intelligenssiä pitkin datalinjaa ohjaavat oikein eri linjat/portit niin voidaan syöttää olio olion sisälle kuten lapamato. Tämä on tänä päivänä jo käytössä ja jos se toimii vain energiansäästönä (syö vain energiaa eikä sykkeitä eli sisältöä siis dataa) niin kyseessä on vain taloudellinen lapamato. Mutta jos sähköratkaisu syö myös sykkeet (a la morsekielen sykkeet) niin silloin data, joka on pakattu erilaisiin sykkeisiin tai palasiin voidaan lähettää tai käyttää myös sisältönä. Näinollen se on sähköratkaisut jotka ovat tulevaisuuden suurin JUUDAS eli voi käyttää sähköä prosessina tai objektina: kuinka vaan.
Sen takia kaikki virastot nyt uudelleen saneerataan ja hösötetään kaikenlaisesta huonosta ilmasta ja homeongelmista; haluavat omat sähkövempaimet ja laatikot ja piuhat ennen kilpailijaa. Jos ennen kilpailtiin jakelusta päällä maan niin nyt kilpaillaan jakelusta sähköjohtojen sisällä.
Tärkeä havainto Petri: ole ystävällinen ja kerro asiantuntijalle joka ymmärtää miten sisältö ja formaatti voidaan kääntää kvanttifysiikan tiedon mukaan ja sepittää sitä mitä kulloinkin halutaan. Tämä tuskin on jokaisen sähköasentajan tiedossa mutta varmasti huippusellaisten.
Onpa kivaa. Jaellaan siis toistemme tietoa sähkökaapin kautta; koska huomaamme, että puhuminen ja generoiminen on kannattavampaa kuin kaikenlainen varastelu ja urkkiminen?
Hei hyvät Petri, Rane, Don Jusa,HG,
Juhana, Dudivie et al.,
Kiitos viisauksistanne.
Olen varsin pitkälle samaa mieltä
ennen muuta Juhanan kanssa. Me emme tietenkään
tieteellisellä kalustolla voi nähdä
mitään sellaista, mitä sillä ei voida nähdä.
Myytit ovat niitä,jotka aktuaallistuvat ja realisoituvat
omalla tavallaan riiteissä, joista muodostuu rituaali.
Ne ovat sillä tavoin tosia, miksi niiden pitäisi olla tosia millään muulla tavoin.
Tieteessä, so. tässä luonnontieteessä, voidaan osoittaa
asiat toimiviksi tieteen omien loogisten sääntöjen nojalla.
Mytologiikka ei toimi kaksi-arvo -logiikan mukaan, jos moniarvologiikankaan mukaan.
Mutta myyttinen ajattelutapa toimii ja voi hyvin, jos
annamme ihmiselle, itsellemme, mahdollisuuden
olla ikuisuusolentoja, edes uskallamme esittää sellaisen hypoteesin, joka voidaan jopa verifioida
myytin sisäisen, oman logiikaan mukaan. Myytti ilmoittaa, että näin pyhä, tärkeä asia on ollut ennen ( oikeastaan aina), näin se on nyt, näin se tulee olemaan niin kauan kuin siihen on syynsä.
Jos ihminen on ahdistunut tai etsii syytä tai merkitystä elämälleen tai kohdetta
rakkauden osoitukselleen, niin alkuräjähdysteoria auttaa häntä tuskin ollenkaan. Mutta insinööriä
tarvitaan tai ainakin autonasentajaa, mekaanikkoa, kun auto kaipaa korjausta tai huoltoa.
Onko muuten nykyisin vielä komeeta ( vastatkaa mua nuoremmat alle 50v., kiitos), jos teologi tai uskonnontutkija hymyilee Jumalalle tai jumalille ja
pesaa luonnontieteitä, jos ei muuta
niin metodisesti. Kunnon ateistit
ovat erikseen;)
Ystävällisesti Matti
Matille:
Veli todistaa hienosti. ;-) Olen samaa mieltä.
Alle 50 v (olen tasan 50) voisi miettiä kenelle hymyillä noin ylipäänsä ja kuka voi toisella kädellä jeeata luonnontiedettä? Siitäkö oli kyse? Etteikö voisi olla teologi-ystävällinen ja perinteinen tiede -ystävällinen? Minun mielestä voi ja pitää. Minä koen, että aikonaan kun Augustinus opetti miten olla ja miten oppia skolastiikalla oli tavallaan perimmäinen ajatus hyvä: avattiin maailma ja sen avauksen aikana osoitettiin, mikä oli usko. Ainoa huono asia oli uskonto (silloin ja nyt) eli kirkkojen saneluvalta. Pedagogiikka ja usko sopivat siis tavallaan nostamaan kattokorkeutta. Ilman uskoa muodostuu eksistentialistien ongelma empiirin ongelmasta: koska empiri ilman teoriaa on kategorisointia ilman mieltä niin politiikka ottaa ja nappaa kategorisoinnin luonnollisen osuuden (tai mytologia). Pelkkä tekninen tutkiminen on siis mahdottomuus ilman jotenkin ajateltua skenariota miksi joku tutkimus on tarkoitus tehdä. Ja sen hypoteesin sisällä ollaan samalla hypoteettisia tai oletetaan jotain joka on totta tai ei (Popper).
Varma tieto liittyy siksi jonkunlaiseen ymmärryshorisonttiin ja koska argumentaatio ei milloinkaan kohtaa empiriä (on aina tämä katseen korkuinen ero) ei voida löytää tarkkaa tietoa kielen kautta (eikä juuri minkään muunkaan koska virhemarginaalit mm genettisessä lukemisessa on koko ajan otettava huomioon sillä jokin ns. varma tieto siellä voi osoittautua omaksi paradoksiksi jonain päivänä kun ihmiskunta on taas elännyt jotain toista aikaa). Ei siis voida poistaa varmana juuri mitään sillä sama varmuus voi olla väärä johtopäätös jonkun muun kategorisoinnin takia.
Itse olen sitä mieltä, että vain itsensä treenaaminen (henkinen valmennus) luo puitteet paremmalle maailmalle ja sekin pitää olla tahdonvaraista kuten Japanissa ja Kiinassa. Mutta miten sen kaltaisen sovelluksen voisi tehdä ilman, ettei heidän ahdistuneita ja häpeästä potevat ongelmat tule mukaan?
HG
Hyvällä tahdolla saan tieteenfilosofisen pohdintasi sivuamaan ontologisen eron ajatustani, vaikka olet saattanut tarkoittaa jotain aivan muuta.
*
Fysikaalisia käsitteitä väärinkäyttäen ontologisen eron voisi sanoa olevan eräänlainen vakio, joka implikoi sen fataalin tosiasian, että tieto ei koskaan edes lähesty totuutta.
Joka näin väittää, on vajonnut syvään fundamentalistiseen horrokseen.
Ontologisen eron tosiasia vaikuttaisi kuitenkin olevan melko jyrkässä ristiriidassa ortodoksisen synergia-periaatteen kanssa.
Miten on mahdollista preferoida yhtä aikaa sekä ontologista eroa (teologiassa monergismia) että Jumalan ja ihmisen välistä 'yhteistyötä' (teologiassa synergismiä)?
En tiedä. Help me if you can.
Aivan liian vaikeita termejä minulle. En ole ikinä lukenut kurssiakaan teologiasta; minulle teologinen ajattelu on pedagogiikan asiakasystävällisyys/lastenkasvatusvaatimus
hyvyys, joka pitäisi saada paikkansa
kasvavan ihmisen tulevassa tulkintaprinsiipissä.
Haluan siis, että kasvatamme hyviä tai ystävällisiä ja myös sosiaalisesti tasapainoisia ihmisiä, joiden tarve sotia olisi samalla tavalla poistettava ominaisuus kuten kannibalismikin oli. Ettei olisi pakko tappaa vain sen takia, että on erimielisyyksiä.
Se on siis minun lähtökohta ja jos tiede etenee täysin ilman näitä hyvyyden määreitä siitä tulee raaka ja välinpitämätön. Ei siis välitä mistään muusta kuin olla-oikeassa -ajatuksesta. Kun samalla tietää,että on mahdollista olla oikeassa lyhyessä mielessä tai pitkässä mielessä kun tarkastelee aikaa niin alkaa ymmärtämään, ettei voi asettaa oikea-väärä tilanteita IRL. Vain tiede voi kuvitella sitä, että löytää totuuden sillä monesti totuuden löytäminen on vuosien tuska. Harvat totuudet, johon liittyy sosiaalista tai humaanista komponenttia käsittävät niin vähän yksityiskohtia, että sen voi tehtailla tuosta vaan parissa viikossa. Näin silti uskontaan ja moni, jolla koppava loppututkinto lähtee toimimaan samalla lailla sitten työelämässä ja piutpaut vällittää, että oma objektiivisuushorisontti silti repii muita skenarioita päin naamaa. Ollaan esimerkiksi sitä mieltä, että globaalifirmoissa pitää olla sama palkka jos on sama työ. Näin USA:n ja suurten markkinoiden pomot nostavat samaa palkkaa kun meidän (lilliputti-valtion) jotkut johtajat. Heti tulee kateus ns. johtaja-kategoriassa ja pian on suuri noste käynnistetty, missä pikkuisen Suomen harvat johtajat vetävät kuukaudessa sen minkä professorit saavat vuodessa. On siis väärin ja tämän joku teki, joka oli mitannut tämän tosiasian, että pitää saada sama liksa kun on sama työ (eikö ole siis oikea lähtökohta?) ja kykenee tutkimaan ns. objektiivisesti.
Ei siis toimi. Ja kun ajattelusta on tehty täysin tälläinen ns. objektiivinen nämä ihmiset jyräävät oikeana-olemisen nimissä sitten minne vaan kunnes tässä esimerkissä on aikaansaatu paha segregaatio.
Oliko siis tarpeellista? Mitä sitten tapahtui? Sitten voidaan taas mitata uusia käyttäytymismuotoja ja miten hyvin lapset kestävät mm yllämainittua tilannetta ja kuinka moni lähtee sitten käyttämään Lakkaa tai vastaavaa. Kun dominoefekti on saatu aikaan, on mitä tutkia. Kyse on siis siitä, miksi ylipäänsä syötetään sellaista ajattelua, josta voi olla haittaa?
Mutta paradoksi ei näytä yhtään sen paremmalta. Siihen tulee nämä satusedät ja -tädit, joiden koko elämä on sitten saduissa ja ymmärryshorisontti sitten sen mukaan. Ei ole yhtään parempi, senkin ymmärrän. MInun näkemys on kuitenkin se, että yksilön tulisi päästä eettiseksi omaksi yksiköksi (että edes tulkitsija olisi lähtökohtaisesti hyvää tarkoittava) ja sen jälkeen voi sitten lukea mitä vaan ilman ,että lukeminen syö itsensä sisään identiteetin osaksi.
Nuorenahan asiat muokkaavat persoonaa ei siis päinvastoin niin paljon.
Pitäisi kehittää malli, jossa osaaminen kumulatiivisesti hyödynnetään Suomen eduksi. Ei yksittäisten firmojen eikä valtion vaan ihmisten eduiksi jollain lailla. Se voisi olla osuuskunta-ajatus, jossa on ideaa suomenkielisille ja suomenruotsalaisille, joilla on sukupuu täällä. Muut kansat saavat osallistua mutta samalla lailla kuten
Ahvenanmaan tilanteessa omat ihmiset ovat omat. Minun perhekin on oma perhe ja jos pitää miettiä ketä syötän ja ketä koulutan niin ensin teen toimenpiteet omilleni. Mutta kun lapseni olivat pieniä niin hoidin vanhempain-yhdistyksissä myös muiden lapsia/perheitä. Eli käytin ylimääräiset kapasiteettini muiden hyväksi mutta ei niin, että kaikkien muiden perheen lapset olisi joka päivä meidän illallispöydässä. Ei siis niin.
Kun lapseni kasvoivat menin myös hoitamaan koulun asioita eli minun piti katsoa miten koulu pärjää suhteessa Helsingin muihin kouluihin. Se oli tavallaan vielä porras ylempää: nyt kyse oli siitä, että kapasitetti läheni jo kunnallispolitiikkaa.
(Mutta minun tapauksessahan oli punainen varoituslamppu otsassa minkä kaikki muut näkivät, minä en. Oli siis ihan sama kuka nominoi ja pyysi sillä vanhat satusetä-satutäti -klusterista (+ röyhkeät mainosmaailman helppoheikit) löysivät toisensa ja näkivät minut vain vaarana. Jospa olin isäni siis. Tai jospa olin jotain muuta (en jaksa enää edes selittää, tämä oli typerintä mitä voi ihmiselle sattua ja minä sain kunnian sellaiseen induktioon).)
Mutta empirisenä loppukaneettina voidaan sanoa, että sokeat uskovaiset ja sokeat aggressiiviset löytävät toisensa jossain kohtaa?
He näkevät oikeasti eettiset ihmiset vain typerinä? Heille muutos on jotain, joka alkaa aamulla libidossa ja kaivaa itselleen ulostien sadismin kautta jonnekin hyväntekeväisyys-teeemoihin, mistä hankkivat maineensa.
Kunhan saavat olla primus moottorina siis, eivät todellakaan ole mitään analysoinnin mestareita: pikemminkin sofisteja ja liturgioihin syöpyneinä. Joku ihannoi kirkon kirjoja ja toinen ihannoi sisustus- tai muotimaailman kirjoja. Ottavat siis ulkoota ihanteensa oikeasti siinä missä aidosti eettinen konstruoi ihanteensa. Mitä Zizek osaisi tähän sanoa?
On hyvä erottelu tulevaisuuden politiikallekin? Eikö vaan?
Räknäilyssä, jonka aiemmin kirjoitin, voi olla se ongelma, että filosofisessa keskustelussa olemisen ja olemassaolon käsitteet menevät sekaisin. Mitä on olemassa, ja mitä olemassaolo merkitsee, ovat siis ne kaksi kysymystä, jotka meitä rassaavat.
Olemassaolon käsite liittyy siihen, mitä havaintomaailmassa ja sen eri ulottuvuuksissa on olemassa tai varmaan vaikka, että miten "materia" pitää hahmottaa ja niin pois päin. Olemisen käsite liittyy siihen, mitä olemassaolo merkitsee.
Ongelma on kuolema eli se, kun lakkaan olemasta olemassa. Silloin myös merkitys katoaa. Tämä olemassaolon loppumisen tosiasia jäsentää sitä, miten ihminen havahtuu kysymään, mitä merkitystä olemassaololla on. Olemassaolo itsessään muodostaa merkityksen eli päämäärän, elämän hinnan taikka arvon ja mielekkyyden ongelman.
Jumalan ja Luojan käsitteet liittyvät siihen, mistä olemassaolo saa merkityksen. Mutta miten "Jumala" liittyy siihen, mistä olemassaolo saa alkunsa?
Klassisesti vastaus on, että molemien takana on Jumala, mutta jos näin vastataan edelleen, niin sanottu uskon ja järjen taikka tieteen konflikti on kait voimassa.
Muuan moderni ratkaisu lähtee siitä, että koko tässä olemisen problematiikassa on vain yksinkertaisesti aivan eri tulokulma, eri ulottuvuus kuin olemassaolon alkuperää koskevassa ongelmassa. Ja jos näin voi ajatella, on ajateltava, että selittäkööt kosmologit mitä ikinä pystyvyt - korvat höröllä täällä päässä! Ja annettakoon jumaluusoppineiden vastaavasti selittää merkityksen ongelmaa - korvat höröllä täällä päässä! Älköön edes asetettako myyttistä maailmanselitystä vaihtoehdoksi luonnontieteelliselle. Älkööt piispat siinä hengessä kirjoittako keskustelukirjoja tyyliin Nurkkaan ajettu Pihkala.
Lopuksi vain yksi kepeä täsmäpommi: Se, joka sanoo, ettei ole mitään merkitystä, on nihilisti.
Eikä mitä. Uskonnollisen kaluston sitominen olemassaoloon tietenkin tarkoittaa, että puhumme tästä elämästä emmekä mistään, mikä ei ole todellista. Mutta haluhan on puhua nimenomaan siitä, mikä on todellista. Ei tässä ehkä ole mitään, sekoilen vain hirveästi ja on leipääkin suussa, muruja näppäimistöllä.
don jusa
miten jla liittyy siihen mista olemassaolo saa alkunsa..minusta jla on jonkinlainen materian kuluttaja
tunteiden kuluttaja
Don Juusa:
Hyvä kirjoitus olemisesta ja olemassaolemisesta kuten Heidegger hyvin valaisi. Minun mielestä ruotsinkielinen Olla verbi (vara) on hyvä esimerkki miten mittaamisessa on koko ajan ongelma kun tullaan korkeammalle ns. skaalassa ja siksi skaala itsessään on aina vaaraksi sekottua itseensä. Tätä ollaan tehty sähkö-opissa: data ja sähkö ovat yhtä ja samaa ja idea on siinä, että sähkön hinnalla tekevät dataa ja datan hinnalla tekevät sähköä. Näin world-goes-around and around vähän kuten muovibisnis ja öljybisnis.
Sanon tämän vain siksi, että samalla kun inhoan kaikkea sitä mitä Bush edustaa (ylimielistä sadismia omien etujensa ylläpitämiseksi) niin inhoan sitä, että kansat tyhjennetään jonkinlaisena pönttönä siten, että tyhmettyminen varmistuu kuten Afrikkalaisten osalta. On siis ojasta allikkoon ja nyt voi molemmat leirit (republikaanit ja demokraatit) yhdessä inhota minua. Mutta kun elämä on jotain muuta kuin tätä nokkeluutta. Elämä on sitäkin, ettei ole nokkela vaan on kuten joku kirjoittaa tämän päivän Hbl:ssä rauhassa siitä, että keskittyy siihen, mitä itse tekee eikä höösää ja vatvo muiden tekemisiä (kiinalaiset kuulemma). Tämä on hieno piirre mutta sen taustalle syntyy sitten kylläkin muita ongelmia eli niitä, missä yksilö ei sen takia opi ymmärtämään muita ja empatia jää ulkoiseksi kompetenssiksi. Olen siis skeptinen kiinalaisten suhteen (heidän uskontonsa ei ole mielestäni yhtä vahva vaikka on vanha, kuten Kristinusko) mutta kunnioitan sitä, ettei tarvitse joka asiassa rikkoa muita ollakseen itse niin hyvä. Se on silti ilmeisesti heidän kuvitelmansa.
Tämäkin on vain minun näkökulma, minun mies ei ole minua avittanut lainkaan. Sanon tämän siksi, että tiedän, että patriarkaalisessa maailmassamme hyvin äkkiä kirjataan ikäänkuin minun älyni ja kypsyyteni mieheni sanoiksi: ei ole. Hän lukee nykyään salaa näitä minun tekstejä minun jälkeen mutta ei ole ikinä vaihtanut sanaakaan filsofiasta tai pedagogiikasta kanssani. Minä olen vain se typerä lehmä, jota muut haukkui ja koska muut haukkui minä en ollut minkään arvoinen miehelleni enkä hänen perheelleen, jotka hylkäsivät minut jo monta vuotta sitten henkseillä tasolla.
Jos lähtee rikkoakseen muita ei saa sitten olla huono häviäjä eli draaman kyky on huono renki Kristinuskolle. Kristus ei varmaankaan tarkoittanut, että kun ihminen joutuu häpeämään hän ei häpeäkään vaan rupeaa käyttämään nokkelasti valtaa päästääkseen itse kun koira veräjästä? Tuskin tarkoitti.
Mutta sitä juuri tehdään meillä Suomessakin: kun minua mollaavat tahot jäivät pussiin oman nokkeluutensa osalta he eivät myöntäneet ja hävenneet ja hävinneet vaan ryhtyivät selittämään minut sairaaksi (!). Tämä ei ole kristillinen tapa toimia. Lähettivät vielä minulle joulukirkkoon seksistisiä sms-viestejä. Tämä sama kiusaajaporukka on silti olevinaan vanhurskas vaikka on sadistinen monella tasolla. Puhuvat vain kauniita asioita mutta taustalla on kypsymätön perhe ja kypsymättömät arvot.
Samalla olivat tärkeitä minulle mutta en huomannut milloin minä kypsyin ja he eivät.
Ja minun muutos taikka sinnikkyys ärsytti heitä entistä enemmän eikä ihminen saa olla rauhassa kirkossakaan. Minulla on sama sms vielä tallella; välillä mietin miten olinkaan oikea ystävä heille: kuinka alhaalta aloinkaan eheytyä voisi kysyä?
Olla = vara. "En pojke är 12 år men han är redan 170 cm lång".
Är eli oleminen mitataan sekä iässä että materiaalisessa mielessä. Tämä on unohdettu kun ollaan katsottu mittareita.
Suomalainen sanoo: "Poika on 12 vuotta ja jo 170 cm:n mittainen"
eli suomenkielellä tämä kaksinainen oleminen ei näy.
Ad dudivie
joka kysyi: "miten jla liittyy siihen mista olemassaolo saa lkunsa..minusta jla on jonkinlainen materian kuluttaja tunteiden kuluttaja"
Se on vähän kuulunut tähän perinteiseen juttuun, että olemassaolo on syntynyt tyhjästä Luojan vapaasta tahdosta. TÄmä on oppi, jonka tähden olemassaolon ja olemisen käsitteet ovat kaiken aikaa sekaisin.
Mutta Dudivie, olen kanssasi samaa mieltä. Ihmistä kuluttaa lähinnä kaksi asiaa: se, mikä on hänelle maailman kallein asia eli kulloinenkin jumala sekä se, jos kaikki myytävissä, elikkä että ei ole mitään sellaista kuin kallein asia, vaan kaikki on yhtä tyhjän kanssa. Ja jotta en vaikuttaisi liian sekopäiseltä, kun tahallaankin olen kummajainen, niin tähdennän seikkkaa, että kaikessa tässä käytössä jumalan käsite on kahtalainen, isolla eli pienellä kirjoitettuna.
Ad Homo Garrulus
Tuo mittaaminen on tärkeä, mutta mahdollisesti toinen asia. Suomenkin lauseessa se sama olla-verbi kummittelee sivulauseessa. Me Tarzan, you Jane -kielessäkin oleminen on edellytyksenä.
Päämäärien ja keinojen sekoittuminen, kvalitatiivien ja kvantitatiivien sekoittuminen - siinä on yksi sarka.
Ja eilettäin kun kirjoitin, tahdoin sanoa: Kivi joko on tai ei ole olemassa, samoin minä, vaikka kiven olemassaolo on siinä mielessä varmempi kuin minun, että se kestää kauemmin kuin minun olemassaoloni. Fysikaalisen olemassaolon kannalta ei ole asteita. Mutta jos sika on olemisessaan kasvin yläpuolella ja ihminen sian yläpuolella, niin puhumme eri tulokulmasta, sellaisista asioista kuin vaikka ajattelu, vapaus, mielikuvistus, syyllisyys, siitä, millä tavalla kasvi, sika ja ihminen toteuttavat itseään.
eikohan ihminen ensi kadessa ole kiinnostunut omasta olemassaolostaan? don jusa ei haluaisi syyttaa jumalaa mistaan jotta ei tarvitsisi uskoa? jumalan oleminen on ollut historiassa uskovan auttamista
ateisteja kai on ollut ennen symbolifunktion syntymista ja sen jalkeen
Dudievie: minä en niinkään kysy miksi minä olen olemassa vaan kysyn miten hemmetissä pysyn olemissa ja siihen tarvitsin Jumalan. Ja hän vastasi minulle (metafoora) eli kirkkaus ja rauha tuli sen myötä. Rakkaudella syntyi nerokkuutta voisi sanoa.
14 14 14 Got a Prob;em hoogee? Mistas saatais mulle? aamen
Lähetä kommentti