Luin Peter Gayn kohta 20 vuotta sitten suomeksi käännetyn lähes 1000-sivuisen Freud –kirjan vasta nyt. Olin innostunut lukiossa psykologiasta ja psykoanalyysistakin ja tein maisteriopintoni psykologian filosofisista perusteista. Koska psykoanalyysi esitettiin tieteenfilosofian oppikirjoissa kardinaaliesimerkkinä tieteen valepukuun pukeutuneesta ideologiasta ja koska psykologian filosofiassa sitä käsiteltiin suhteessa eksaktin tieteen käsitteisiin kuin pyykkimuijien puheita, en miettinyt asiaa moneen vuoteen. Näin vanhuudessa pää näyttää pehmenevän, ja kun alennusmyynnitkin suorastaan tyrkyttävät alan materiaalia kouraan, sitä ikään kuin lankeaa.
Gayn kirja on tarkkaa ja hienoa työtä. Freudin poroporvarillinen, 1800-luvun herrasmiehen ja stoalaisen viisaan elämänasenteen yhdistävä elämäntyyli puhuttelee. Hänen herkkyytensä ihmissuhteittensa hoidossa on esimerkillistä. Senkin panee merkille, miten poikkeuksellisen vaikeakulkuinen hänen akateemisen etenemisensä tie oli.
Gay valottaa Freudin tapauskertomusten taustaa sekä psykoanalyyttisen liikkeen syntymistä lähes tuntien tarkkuudella. Hän kuvaa henkisen kulun 1800-luvulta 1900-luvulle aina toiseen maailmansotaan asti. Gay toteaa osuvasti, että Freudin elämäntyö edustaa 1800-luvun elämää, joka ennakoi 1900-lukua ja johdattaa sinne.
Kiinnostavia yksityiskohtia ovat ystävyydet Nietzschen läheisen Lou Salomen sekä Napoleonin veljen suoran jälkeläisen prinsesssa Marie Bonaparten kanssa. Erityisen keskeinen on kuitenkin kuvaus psykoanalyyttisen liikkeen kansainvälisestä järjestymisestä ja sen piirissä tapahtuneet välienrikkoutumiset erityisesti Adlerin, joka palautti psykologisia kysymyksiä anatomisiksi kysymyksi ja varsinkin Jungin kanssa.
Mielestäni Freudin ”suuruus” on osittain sidottua kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa hän eli ja jossa hän kykeni radikaalilla ja uskottavalla tavalla nostamaan esille päivänpolttavia teemoja. Juuri teemojen löytäjänä Freud oli mielestäni aito aarteenetsijä, jota onnisti. Hän itsekin katsoi, ettei ollut mikään tiedemies vaan pikemminkin seikkailija.
Hysteria, seksuaalisuus, unet, tabut, juutalaisuus, Mooses, kulttuurinen ahdistus jne. ovat kaikki osumia, joita sattuu vain harvalle. Lisäksi kielenkäyttäjänä Freud on loistelias.
Sen sijaan Freudin näistä tekemät tulkinnat ovat mielestäni lähes kaikki, siltä osin kuin niitä tunnen, harhaanjohtavia.
Gayn kirja on tarkkaa ja hienoa työtä. Freudin poroporvarillinen, 1800-luvun herrasmiehen ja stoalaisen viisaan elämänasenteen yhdistävä elämäntyyli puhuttelee. Hänen herkkyytensä ihmissuhteittensa hoidossa on esimerkillistä. Senkin panee merkille, miten poikkeuksellisen vaikeakulkuinen hänen akateemisen etenemisensä tie oli.
Gay valottaa Freudin tapauskertomusten taustaa sekä psykoanalyyttisen liikkeen syntymistä lähes tuntien tarkkuudella. Hän kuvaa henkisen kulun 1800-luvulta 1900-luvulle aina toiseen maailmansotaan asti. Gay toteaa osuvasti, että Freudin elämäntyö edustaa 1800-luvun elämää, joka ennakoi 1900-lukua ja johdattaa sinne.
Kiinnostavia yksityiskohtia ovat ystävyydet Nietzschen läheisen Lou Salomen sekä Napoleonin veljen suoran jälkeläisen prinsesssa Marie Bonaparten kanssa. Erityisen keskeinen on kuitenkin kuvaus psykoanalyyttisen liikkeen kansainvälisestä järjestymisestä ja sen piirissä tapahtuneet välienrikkoutumiset erityisesti Adlerin, joka palautti psykologisia kysymyksiä anatomisiksi kysymyksi ja varsinkin Jungin kanssa.
Mielestäni Freudin ”suuruus” on osittain sidottua kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, jossa hän eli ja jossa hän kykeni radikaalilla ja uskottavalla tavalla nostamaan esille päivänpolttavia teemoja. Juuri teemojen löytäjänä Freud oli mielestäni aito aarteenetsijä, jota onnisti. Hän itsekin katsoi, ettei ollut mikään tiedemies vaan pikemminkin seikkailija.
Hysteria, seksuaalisuus, unet, tabut, juutalaisuus, Mooses, kulttuurinen ahdistus jne. ovat kaikki osumia, joita sattuu vain harvalle. Lisäksi kielenkäyttäjänä Freud on loistelias.
Sen sijaan Freudin näistä tekemät tulkinnat ovat mielestäni lähes kaikki, siltä osin kuin niitä tunnen, harhaanjohtavia.
Summa summarum: mielestäni Freud on löytäjä, löytönsä esittelijä, sellaisena innostava, harvinainen ja suuremmoinen. Mutta analyytikon lahjaa hänellä ei ole.
Niinpä hänen ja Jungin välille syntynyt eripura oli aiheellinen. Freudin tahtoessa redusoida libidon seksuaaliseksi, Jung pyrki tarkastelemaan sitä laajempialaisena kysymyksenä. Aatehistorian näkökulmasta Freudin tulkinnassa on kysymys platonistisen perinteen yksipuolistavasta, hereettisestä, ukkonooaa soittavasta virheestä. Klassisesti Augustinus oli ratkaissut asian elegantimmin, joskin hänenkin suosituimmat esimerkkinsä liittyvät juuri sukupuolielämään. Se, mitä Jung teki, oli, että hän huomautti Freudille tästä virheestä.
Jung kulki analyyttisessä psykologiassaan mielestäni Freudia uskottavammille alueille kunnes alkoi spekuloida okkultistisilla ja itämaisilla erikoisuuksilla. On valitettavaa, että hänenkin vakava elämäntyönsä värittyy niin paljon siihen liittyvän filosofisen rihkaman näkökulmasta.
Sikäli Jung oli huuhaakamansa osalta oikeassa, että hän katsoi menneisyyteen. Se oli itse asiassa Freudin keskeisin puute. Jos hän olisi tuntenut Darwinin ja 1800-luvun lääketieteen lisäksi esimerkiksi Galenoksen teoksen De Platonis et Hippocratis Placita, hän olisi tutustunut intellektuaalisesti selkeämpään ja työstetympään terapiamateriaaliin kuin mihin hän itse päätyi. Usko edistykseen oli 1800-luvun tieteen edistyksen keskeinen este.
Niinpä hänen ja Jungin välille syntynyt eripura oli aiheellinen. Freudin tahtoessa redusoida libidon seksuaaliseksi, Jung pyrki tarkastelemaan sitä laajempialaisena kysymyksenä. Aatehistorian näkökulmasta Freudin tulkinnassa on kysymys platonistisen perinteen yksipuolistavasta, hereettisestä, ukkonooaa soittavasta virheestä. Klassisesti Augustinus oli ratkaissut asian elegantimmin, joskin hänenkin suosituimmat esimerkkinsä liittyvät juuri sukupuolielämään. Se, mitä Jung teki, oli, että hän huomautti Freudille tästä virheestä.
Jung kulki analyyttisessä psykologiassaan mielestäni Freudia uskottavammille alueille kunnes alkoi spekuloida okkultistisilla ja itämaisilla erikoisuuksilla. On valitettavaa, että hänenkin vakava elämäntyönsä värittyy niin paljon siihen liittyvän filosofisen rihkaman näkökulmasta.
Sikäli Jung oli huuhaakamansa osalta oikeassa, että hän katsoi menneisyyteen. Se oli itse asiassa Freudin keskeisin puute. Jos hän olisi tuntenut Darwinin ja 1800-luvun lääketieteen lisäksi esimerkiksi Galenoksen teoksen De Platonis et Hippocratis Placita, hän olisi tutustunut intellektuaalisesti selkeämpään ja työstetympään terapiamateriaaliin kuin mihin hän itse päätyi. Usko edistykseen oli 1800-luvun tieteen edistyksen keskeinen este.
19 kommenttia:
"senkin pani merkille miten poikkeuksellisen vaikeakulkuinen hänen akateemisen etenmisensä tie oli ollut"..............................
"usko edistykseen...... tieteen keskeinen edistyksen este.." :)
:).; ..jn..
hyvää kirkopyhää, jos sellainen sallitaan.
.
ja anteeksi asiattomuuteni
Freudin työ käsitti kuitenkin sairaita, siis oikeasti pimahtaneita eikä niitä, joiden hahmot ovat syystä tai toisesta käyttämässä samoja teemoja kuten pimahtaneet. Huumorihan on kylmästi katsottuna ihan pimeätä mutta emme sulje hourulaan huumoria käyttäviä. Vaikka kaikki mitä sanovat ovat idiotismia oikeastaan. Kulttuurissa oletetaan, että huumori on sallittu ja ymmärretty. Mutta missä sitten hulluus?
Anna kun kerron anekdootin elämästäni:
Minä ostin oikeat kengät ja lähetin ne postissa työpaikallani olevalle mieshenkilölle, johon olin luottanut, että hän tajuaa minun jekut. Hän oli ollut suunnattoman yllättynyt ja minä kerroin symboliikasta ja mitä kaikkea nämä "oudot" signaalit (ei kukaan hitto soikoon nyt kenkiä lähteä postissa vaikka olisi flirttikin: eiköhän suklaata tai kukkia olisi oikeampi merkki?) tarkoittavatkaan meille.
Siitä avautui hyvä pohdinta ja valtavan suuret näkökulmat mitä on olla terve ja mitä on olla hullu.
Mutta sitten kun kerroin tämän asian minua kadehtivalle naisystävälle hän puolestaan nauroi minun kanssani mutta lähti sitten hyödyntämään tarinaa omiin tavoitteisiin. Nyt hän oli kääntänyt tämän sairaudeksi - mutta totuus oli se, että hän halusi viitata minun uskottomuuteen. Että minä olin uskoton ja tämän takia hän sai hyvän stoorin millä katkaista edes joku kohta elämässäni. Tätä en ymmärtänyt mutta luotin häneen sillä olimme monivuotisia ystäviä. Minä silti hiljennyin vuosien varrella sillä olin huomaavinaan hänessä outoja piirteitä; hän kalasti minulta tietoa mutta ei ollutkaan enää ystävä. Miksi hän näin käänsikin sympatiansa en vieläkään tiedä mutta uskon hänen olleen todella vakavasti kateellinen, johon oli monenlaista syytä. Hänen elämänsä meni alaspäin siinä missä minun tuntui menevän ylöspäin ja näin hän lobbailikin minua vastaan eikä minua auttaakseni kun rupesin kirjoittamaan symboliikasta ja merkeistä.
Hän käänsi siis takkinsa meidän monivuotiselle ystävyydelle menemällä minun selkäni taakse vahvistamaan sairaita prosesseja ja käänsi nämä sairaat prosessit oman sairautensa projisointina minua vastaan.
Hänen maailma oli siis laulultaan "eheä" eli minua varonneet ja epäilleet ihmiset saivat häneltä tukea ja näin hänen ympärilleen syntyi oma tietäjien kerho mutta analyysi oli ollut alusta saakka väärä. En ole hullu mutta uskalias käyttämään humoristisia välkkyjä. Minä liimasin myös lehmän pro graduni kanteen (lukuvaiheessa) katsoakseni minkä reaktion saan yliopistosta. Professori oli siinä hajamielinen ja jätti minun kanssa juttelemisen ja lähti tähän noitavaino-porukkaan ja näin saivat lisää vettä myllylleen, että minun oli oltava hullu. Mutta kun en ollut enkä ole vieläkään. Ihmisten kapeakatsoisuus ja tapa uskoa toinen toistaan dominoefektillä loi vain uusia mietteitä.
Myöhemmin selitin professorille, että halusin heidän mielenkiintonsa tyylikysymyksiin. Halusin, että tiede erottaa tyylin ja tiedon.
Nyt minulla on lisää havaintoja mitä vielä pitää erottaa mutta se on toinen asia joka liittyy tiedon konstruointiin.
Halusin kertoa, että minun sisältöä pitäisi lukea omana ja tuo lehmä tuossa kannessa oli vain pila ja draft-vaiheesta se lähtee delete-nappulalla. Oli pila sillä minua askarrutti tuo lypsääminen mikä vallitsi outona käsityksenä ns. konstruktivistista. Minä en voinut ymmärtää, että kokonainen maa istuttaa aikuiset ihmiset rinkiin ja pyytää heitä pölisemään toistensa kanssa mitä mieleen juolahtaa jostain asiasta ja se olisi sitten sama kuin konstruktivismi tai opetusta jossain muodossa. En voinut enää nähdä miten ihmessä porukkaa voidaan hämätä näin valtavasti ja sekin vain upposi kuin lämmin veitsi voiastiaan.
Toki jokainen keskustelu luo jotain lisää mutta maksettuna ja järjestettynä opetuksena ei voida lähteä hakemaan neulaa heinäkasasta noin epäammattimaisesti. Tässä oli oltava jonkun tahallinen lähes ironinen toive taustalla.
Joku käyttikin Suomen ryhmiä omiin empiireihin, ei siis opetukseen vaan kalastakseen omiin tuleviin strategioihin uusia autenttisia sanontoja ja yhdistelmiä.
Tavoite oli olla edellä ja siihen piti saada porukan omaa tarinaa.
Näin jokainen ruohonjuuritason sanonta joutui korkeammalle ja korkeammalle hierarkiassa ja jos kuvittelee, että yritysjohto kuuntelisi mitään sellaista yksinään voisi kuvitella, että nuo ruohonjuuritasolla olisivat saaneet jotain muutosta sillä.
Mutta kun muutos ei ikinä tullut - tai korkeintaan kaikki vain saivat kenkää. Yritysjohtajat joutuivat itse olemaan rahoittajien suhteen lojaaleja ja näin keskiöön laitettiin joka tapauksessa ylhäältä tullut toive eikä kuten sanonta kuuluu "käännetyn kolmion" johtajuudet. Käännetty kolmio viittaa siihen, että asiakasrajapinnan ihmiset olisivat ne, jotka ohjaavat ja suuntaavat yrityksen strategioita.
Tätä tarinaa siis käytettiin sisämyyntivaiheessa kun yritys möi ajatuksensa vastahakoiselle kenttätyöväestölle. Kuten tietoteknisissäkin ratkaisuissa myydään ns. door-opener tuote ensin ja sen jälkeen varsinaiset tuotteet, joiden avulla saadaan oma ohjaus asiakkaaseen. Monesti oli vain oikeus tulla räpläämään servereitä, viis siis itse tuotteista mitä oltiin myyty.
Kysehän ei ole ollut brandeistä eikä edes tuotteista pitkään aikaan vaikka niitä kehitetään sitten bulvaaneina itse bisnikselle. Pitää olla jotain mitä ns. myydä vaikka raha menee aivan toisia muodostelmia pitkin ja minun nähdäkseni ne ovat yleensä urkkiminen ja tiedon myynti kiristyksenä.
Miten helppoa on kun on kertomisen taito. Tavallinen ihminen ei analysoi eikä diagnostisoi oikein vaan diagnostisoi voisi sanoa juuri päinvastoin koska usko auktoriteetteihin oli niin suuri. Ja jos auktoriteetit ovat ns. "hyviä" niin siinä tapauksessa minunlainen kriittinen on vain "väärä" sillä eivät osanneet enää nähdä koko kuvaa. Näin joutui myös Freud luultavasti samanlaisen ryöpyn alle: sairas ja terve ovat konventioita kuten huumorikin. Henri Bergson kirjoittaa siitä, miten huumori on aina vain ryhmän sisällä: jos istuu junassa ja viereisessä loossissa porukan sisällä nauretaan niin ulkopuolinen ei naura vaikka kuuleekin vitsit.
Vitsit ja nauru kuuluvat porukkaan. Samalla lailla Bergson sanoo, että jokaisella huumorilla on taustallaan sadismi tai tunteettomuus: "Liiottelu on koomista vain kun sen tarkoitus ei ole päämäärä vaan keino."
Naurumme on keinomme ylläpitää sadismiamme mutta se estää eettisiä muodostelmia jo eteisessä, johon löytyy sitten tuhansia syitä. Näistä Freud ei puhunut tietääkseni juuri mitään ja Jung olikin siksi paremmilla jäljillä mennessään symboliikkaan.
Symboliikka ja merkitykset olivat taas puolestaan kirkolle liian raskasta revidoida ja yleensä estivät niiden leviämisen paitsi ns. markkinoinnin puolella miksi vääristymät saivat entistä enemmän jalansijaa. Niin kauan kun konsumerismi ruokki heitä kaikkia se näytti olevan oikea tie myös
mutta asettaa nyt kaiken toiseen valoon kun pitäisi miettiä ilmastonmuutoksen aiheuttamista poikkitieteellisistä ratkaisuista vähän enemmän.
Viisas antaa periksi jos lapsenlapset ovat tärkeät. On tyhmää ylläpitää väärää kompositiota vain sen takia, että se on ollut poliittisesti ja taloudellisesti toimiva.
On aika suoristaa realiteetti jotta näkökulma saa 90 asteen kulman takaisin koordinaatissa.
Dudivie
Jos tarkoitat asiattomuudella sitä, että ei ole mitään ihmeempiä sanottavana, niin sehän on Sunnuntaina pelkästään hyvä asia.
Homo garrulus
Freud olisi varmaan sanonut kengistä jotakin seksuaalista, mikä on niin helppoa, että en viitsi kirjoittaa tähän. Jos joku on katsonut asian uskottomuuteen liittyväksi, niin se heijastanee freudilaisen lähestymistavan kulttuurivaikutusta. Tosiasioiden kanssahan sillä ei tarvitse olla mitään tekemistä.
Loppupuolella mainitset tuon huumorin. Freudilla on kirja Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan, jota en ole tullut lukeneeksi. Käsittääkseni siinäkin suoritetaan seksuaalinen reduktio koko asialle.
On se ihme, että pitää ajatella asiat niin yksioikoisesti kun yhden totuuden löytää, voisi tästä psykoanalyysin heikosta puolesta sanoa.
Minä tein täydellisen fenomeenisen reduktion a la Simon de Beauvoir ja Sartre: katsoin kenkiä ja tulin monenlaiseen yhdistelmään symbolisesti: kengät on vallan kuva (isokenkäinen) ja siitä tulee myös astua varpaalle eli vallalla on herkät varpaat. Se johtuu siitä, kun ne ovat niin pitkät. Sitten se on naisten osalta taas korkokengät (seistä ylemmäksi jotta mies voisi suudella huuliin eikä pelkästään otsalle) joka on halua tulla vallan kanssa samalle tasolle. Kenkä on siksi myös seksuaalista, koska se on tätä vallan kanssa tekemistä. Kenkä on myös antaa kenkää: potkut. Kenkä on myös koonsa takia kuva seksuaalisuuden kanssa ja siitä sinun piti minulle kertoa: minä tiedän mitä aioit ja se näkyy sormista myös ja kynsien muodosta. Kaikki on tiedossa; naiset tietävät kaikenlaista joista te miehet ette voi arvata. Mutta tässä kenkäparissa jonka lähetin (hänellä oli niin rumat inkkaritossut ja otti sentään vastaan asiakkaita: se oli minun syy) oli vielä punainen lanka pohjassa joka on viite paitsi kalliista merkistä niin myös punaisen langan hallitsemisesta: sen avulla mies tallaa sitten asioita alleen. Punainen lanka.
Mutta symbolit ovat tehty ratkaistavakseen. Se oli silti hyvin hauskaa. Kun yritin monistaa tämän leikin lähettämällä puhelimen minun ohjaajalleni hän suuttui ja palautti sen: sanoi, että hän ei voi vastaanottaa tavaroita koska se voisi katsoa olevan lahjus. Mutta minä olin ostanut beibi-mallin - eli sellaisen, jonka voi heittää seinään eikä mene rikki - mutta totuus oli se, ettei tämä jannu ikinä ollut tavattavissa ja niin minä ajattelin betrata sitä hankalaa asiaa nopeuttamalla yhdeydet: eikö nokia sanonut; connecting people. Laitoin (eiku minun piti laittaa) soittoääneksi: Ring ring Abba:
http://www.youtube.com/watch?v=N6ArZoApdvI
mutta hän ei hymyillytkään. Oli ihan pokkana vaan ja minä hitto vie punastuin: tajusin, että nyt mentiin kenties jo hieman hullun aluelle: ei ollut ehkä hauskaa sittenkään. No, tämä asia jäi sitten myöskin kun ei saanut edes selittää. Onpa tosikkovaltio tämä Suomi. Ei mitään saa tehdä; heti on hullu. Maksoi aika paljon minulle tämä huumori: toisaalta kansa oppi sen minkä halusinkin: sitä olisin muuten kouluttanut one-by-one sillä minun posliiniposket ovat rikottu ja krakleerattu pinta näyttää aika pahalta nykyään.
Tiedät vanhanajan nuken jolla on mollamaijan kroppa ja posliinipää: se on minusta ikoni.
Minä olen sellainen tyttö. Posliinipää jolla silti oikeat silmät; ei ole noita tyhjiä koloja kuten nukeillä yleensä.
Hullu vain nimeksi. Hullulehmä.
HG
'Minä tein täydellisen fenomeenisen reduktion'...
Olet ainakin keksinyt uuden filosofisen metodin...onneksi olkoon.
Ja vaikka se tarinasi olisikin ollut fenomenologinen reduktio, niin Husserl pyörisi haudassaan siitäkin huolimatta...ellei peräti sen takia...
'Klassisesti Augustinus oli ratkaissut asian elegantimmin, joskin hänenkin suosituimmat esimerkkinsä liittyvät juuri sukupuolielämään. Se, mitä Jung teki, oli, että hän huomautti Freudille tästä virheestä.'
Jos viitsit ja jaksat, niin kirjoita meille pieni ymmärrystä aukaiseva juttu tai sitten kommentti tähän liittyen.
Olen noin yleisesti ottaen selvillä Freud-Jung-kiistan syistä, mutta nyt mua kiinnostaa sitaattiin liittyen lähinnä Augustinuksen Platon-sovellutukset mielenfilosofian kannalta sekä Jungin oletettu platonismi, sillä mitä muuta kollektiiviset arkkityypit ovat kuin modifikaatioita Platonin ideaopista ja jopa sielunvaelluksesta - vai?
Rane
Minullakin käväisi mielessä tuo, että Jungin arkkityypit ovat platonistisia ideoita.
Augustinuksen mukaan ihmisen ydin on konkupiskenssi, joka on elämän janoa. Konkupiskenssi vastaa sitä, mitä myöhempi psykologia kutsuu libidoksi. Konkupiskenssi on kokonaisvaltainen, kaiken ihmisyyden valtaansa ottava kaipaus olla. Se ei siis tyhjenny vain seksuaaliseksi suvunjatkamistoiminnoksi, joka on yksi niistä ulottuvuuksista, joissa konkupiskenssi ottaa muotoaan. Konkupiskenssi on itsessään neutraali. Sen vääristyminen tapahtuu silloin, kun se valitsee itselleen väärän kohteen. Konkupiskenssin, tämän perushimon, oikea kohde augustinolaisuudessa mallissa on Jumala. Kun konkupiskenssi kiinnittyy yliluonnolliseen kohteeseen, se on hyvä (bona).
Augustinuksen idean eleganttisuus on mielestäni sitä, että se on monipuolisempi ja ihmisen henkisen ja hengellisen ulottuvuuden myöntävä. Myös henkilö, joka ei ole uskonnollinen, voi kokea sen täytetäisemmäksi, koska siinä otetaan vakavammin ihmiselämän muutkin ulottuvuudet kuin seksuaalisuus.
Freudin yksisilmäisyys seksuaalisuudesta kaikkeen liittyvänä selitysperustana on nähdäkseni vaikuttanut siihen, että seksuaalisuutta on alettu pitää enemmän ja enemmän ihmisen substantiaalisena piirteenä. Kärjistäen voisi sanoa, että 1800-luvun lopulle asti ihmiskunta voi ihan psyykkisesti terveesti uskoen, että seksuaalisuus ei ole niinkään identiteettiä määrittävä substantiaalinen piirre kuin tärkeä ominaisuus (aksidenssi). Ok, myönnä substanssi-aksidenssi -jaottelun rajoittuneisuuden, mutta ajattelen, että seksuaalisuuden ajatteleminen ihmisen "substanssiksi" on monien nykyaikaisten kysymysten edellytys ja mitään välttämätöntä syytä meillä ei olisi ajatella niin, vaan voisi suorastaan olla, että asiat olisivat selkeämpiä ilman tällaista filosofistyyppistä oletusta.
hg tiesit että käytän powwowseja?
petri hyvä viimeinen kommentti. taivaassa ei mennä miehelle
RR: Oli se fenomeeninen reduktio mutta ei ihmisestä/mentaalisesti. Se oli kopio siitä mistä eräs kirja eksistentialismista kirjoittaa kun Sartre ja Simon katsovat viinilasiaan istuessaan iltapäiväviiniä juomassa katukahvilassa. En muista kirjaa, on kokoelmateos mutta muistan, että Sartren osuus alkaa tällä fenomeenilla. Lasi on myös fenomeeni, drinkin pieni keppi on sitä ja se, että sitä tutkitaan toisin kun normaalisti lasina tai juoman sekoittajana ON reduktio. Yleensä se tietysti tapahtuu nimenomaan psykologisesti tai filosofisesti - mutta älä sinä ukko niin besserwisser ole: et näet pärjää kuitenkaan ainakaan minulle. Minä olen poikkitieteellisesti osaava siinä missä sinä briljeeraat yhden silmän vasenta silmäluomea.
Oppia ikä kaikki kuules RR - lopeta tuo omahyväinen pröystäily: ei täällä kukaan pidä sinun väittämiä sen kummosempina: joskus olet hyvä joskus et. Lopeta tuo ylimielisyys: siitä et ainakaan kaunistu. Ota kädet polvelle, pois sieltä ilmasta: olemme nähnyt miten nostat kätesi ja siinä missä minä olen ihminen täynnä huumoria sinä olet juuri sellainen, joka nostaa aina vain kädet ilmaan. Niitä meillä täällä kyllä on.
HG
Minä olenkin siili - en kettu.
ad HG and others
'Tämä on täysin lumottu maailma. Luonto juhlii sovintojuhlaansa ihmisen kanssa. Myytti kertoo, että Apollon on liittänyt revityn Dionysoksen taas kokonaiseksi. Tämä on Apollonin uudelleen luoman, aasialaisesta eripuraisuudesta pelastetun Dionysoksen kuva.'
(Ote Nietzschen tekstistä Traagisen ajattelun synty (Niin&Näin, 3/94 - http://www.netn.fi/394/netn_394_niett.html, http://en.wikipedia.org/wiki/Dionysus, Apollonian and Dionysian
*
Olen siili, joka on erikoistunut Nietzscheen - kettuun, joka oli valepukuinen siili, mutta kuulostaa toki vähintäinkin paradoksaaliselta ja itseironiselta väittää näin.
Miten ihmeessä Friedrich Nietzsche voisi olla yksi suuri idea - mies, jonka ajattelu on miltei kirjaimellisesti kuin kappaleiksi hajonnut/revitty Dionysos?
Mutta katsos HG - minun puolihullu missioni on yrittää kasata jälleen kokoon ja ('ihmis-')eläväksi tuo mainadien ('elämänvoimien' raivon) kappaleiksi repimä Dionysos (ks. PS.).
Oikeastaan Dionysos itse on kontrolloimattomien 'elämänvoimien' inkarnaatio ja mainadit hänen oman hulluutensa ilmenemismuotoja.
Dionysos lienee Jeesuksen (ja Osiriksen) ohella mysteeriuskontojen, joissa jumala läpäisee elämän ja kuoleman rajan, tunnetuimpia hahmoja.
Jeesushan on myös 'kahdesti ovesta tullut' (dionysos) eli uudestisyntynyt.
Jesse vain sittemmin 'nousi ylös' lopullisesti - Dionysos sen sijaan jatkaa muodonmuutoksiaan maan päällä loputtomiin.
Nietzscheä ja hänen ajatteluaan yhdistää todellakin se merkillinen ominaisuus - eikä tämä ole pelkkä retorinen analogia, että vaikka hänen hulluksi tulemisensa johtui ties mistä aivojen 'pimahtamisesta', myös hänen filosofiansa loppupiste ihmisjärjen kannalta voi olla VAIN hulluus.
Siten hulluksi tullut Nietzsche on konkreettisin ja kirjaimellisin todiste filologi ja filosofi Nietzschen ajattelun perimmäisestä olemuksesta tai luonteesta: se ei voi päätyä muuhun kuin kaaokseen, joka 'naamoituu' aina uusiin ja muutoksenalaisiin hahmoihin.
Kaaos ei ole kuitenkaan sama kuin loppu (ikäänkuin mitään alkua ja loppua olisi muualla kuin mielikuvituksessamme).
Dionysos kuten sanottu muuttaa jatkuvasti muotoaan.
Myös Nietzschen filosofiasta käyty 'verinen' tulkintataistelu, jossa Nietzsche on 'korotettu tai murhattu' lukemattomia kertoja, osoittaa omalta osaltaan tämän väitteen todeksi.
Kaikkein paradoksaalisinta lienee silti, että Nietzsche ei voi olla edes 'pelkkä' hullu, sillä hänessäkin on dionyysisen tulemisen ja herakleitisen muutoksen eräänlaisena 'tiivistymänä' apollonista järkeä (principium individuationis, myös Herakleitoksen Logos) eli tarve ja taipumus uskoa ikuisuuteen olemisena, mitä voi pitää länsimaisen, platonisoidun kristinuskon metafyysisena perusoletuksena ja -elementtinä.
Mietzsche itse pohtii, että ikuisen paluun ajatusta voi pitää olemiselle analogisena käsityksenä.
Tämän apollonisen Nietzsche-Dionysoksen minä haluan konstruoida hetkeksi 'ihmisten ilmoille', väiaikaisesti käsitettäväksi hahmoksi, koska kuten me muutkin - myös hän on ihminen, vaikka onkin samanaikaisesti hullu (dionysinen jumala).
*
Tekstiin alun sitaatti kertoo professori-Nietzschen nuoruuden idealismista, jolloin hän vielä koki dionyysisen ja apollonisen välisen tasapainon kaiken kulttuurin perusedellytykseksi.
Sittemmin tuo sidos höltyi, ja Nietzschen apollonisuus sulautui yhä enemmän dionyysiseen todellisuuteen - vallantahdoksi kohti yli-ihmistä, jonka viimeinen kauhu, kiusaus, koettemus - ja 'pelastus' - oli ikuinen paluu.
*
PS.
Taidan olla vähän samaa sukua kuin Lemminkäisen äiti..;)
'Martti Haavion mukaan tarina Lemminkäisen kuolemasta ja henkiin heräämisestä on pohjimmiltaan samaa kantaa kuin muinaisen Egyptin Osiris-myytti. Egyptiläisen myytin mukaan Osiris-jumala paloiteltiin, mutta palat koottiin yhteen, ja Osiris herätettiin henkiin. (wikipedia)
*
PPS.
Nietzsche's ideas about ethics are far less well known than some of his striking coinages: immoralist, overman, master morality, slave morality, beyond good and evil, will to power, revaluation of all values, and philosophizing with a hammer.
These are indeed among his key conceptions, but they can be understood correctly only in context. This is true of philosophic terms generally: Plato's ideas or forms, Spinoza's God, Berkeley's ideas, Kant's intuition all do not mean what they would mean in a non-philosophic context; but scarcely anybody supposes that they do.
In Nietzsche's case, however, this mistake is a commonplace -- surely because few other philosophers, if any, have equaled the brilliance and suggestiveness of his formulations. His phrases, once heard, are never forgotten; they stand up by themselves, without requiring the support of any context; and so they have come to live independently of their sire's intentions.
[Source: Walter Kaufmann, From Shakespeare to Existentialism: An Original Study (Princeton: Princeton University Press, 1959), pp. 207-8.]
PPPS. Homo garrulus: Minä en itse asiassa keskustele, minä käyn monologia. Niin näyt tekevän sinäkin. Mutta koska tämä lienee yhteinen piirteemme eli meitä yhdistävä tekijä, miksi emme jatkaisi tätä monologista 'dialogia'.
Meillä on vapautemme - eikö se riitä kaksin käytävän yksinpuhelun motiiviksi - ainakin minulle riittää (question mark).
Petri
Eihän tuo Augustinuksen konkupiskenssikäsitys mulle mikään vieras ollutkaan. Ja olen kyllä samoilla linjoilla kanssasi mitä tulee Augustinus-Freud-debattiin seksuaalisuudesta.
Freudille psykoanalyysin tieteellistämisestä, mikä itse asiassa merkitsi samaa kuin sen legitimointi tiedeyhteisöissä ja auktorointi terapiamuotona, taisi tulla pakkomielle, joka jakoi hänen ajatteluaan kahteen suuntaan.
Freudin tieteenfilosofinen ihanne oli joka tapauksessa varsin positivistinen ja reduktionistinen.
Joskus on puoli-ironisesti esitetty analogia, jonka mukaan Freudille seksuaalivietillä varustettu ihminen on kuin höyrykone, joka toimii 'paineen' voimasta - höyry siis ymmärrettynä libidoksi.
Mutta toisaalta Freud modifioi Platonilta omaksumaansa kolmitaso-mallia (järki-tahto-halu) elämänsä aikana pariinkin kertaan. Muistaakseni tunnetaan ekonominen, topologinen ja strukturalistinen malli.
Vaikka reduktionistinen perusasetelma (torjuttu libido neuroosien alkuperänä) ei niissä muutu, niin Freudin oli ymmärtääkseni pakko antaa enemmän tilaa pluralistisemmille symbolisille tulkinnoille - pelkän seksuaalisymboliikan korostuksen sijaan.
Silti kuten sanoin Freud ei koskaan luopunut alkuperäisestä 'höyrykoneasetelmastaan', joka popularisoitui, ja joka säilytti kanonisen asemansa myös 'puhtaassa' psykoanalyysissa, vaikka psykoanalyysi diskurssina ja terapiamuotona kehittyikin ajan mittaan painottamaan enemmän esim. ihmissuhteiden yleistä dynamiikkaa sekuaalisuuden sijaan (Klein, Lacan, Eriksson, Kohut, Kernberg, Bion jne.).
Minua on jotenkin hämmentänyt paitsi Freudin libido-reduktionismi ja repressioteorian dogmaattinen luonne myös eri psykoanalyyttisten koulukuntien synty.
Psykoanalyysi hajosi (tai itse asiassa Freud hajotti sen dogmaattisen asenteensa vuoksi) 'ideologisesti' heti alkuvaiheessaan eri suuntauksiin, mikä kertoo mielestäni jo itsessään sen yksinkertaisen tosiasian, että p-analyysi ei ole ainakaan luonnontiedettä vaan jokin aivan muu diskurssin muoto.
Näen kuitenkin Freudin reduktionismin olevan samassa linjassa kuin naturalistinen reduktionismi yleensä: ihminen ja maailma pyritään selittämään palauttamalla kaikki muuttujat tietyn yhteisen nimittäjän alle, eikä muita kategorisia (filosofisesti: ontologisia) selitystasoja suvaita.
Tällainen näkemys voi hyvinkin päteä luonnon tutkimiseen, mutta ihmisen tutkimisen suhteen se on paitsi väärä myös turmiollinen - esiintyipä se sitten freudilaisessa tai bio-fysikalistisessa muodossaan.
Jos yrität ymmärtää ihmisen emootioita ja käyttäytymistä pelkästään ottamalla esim. verinäytteitä, toimit itse asiassa kuin rasisti tai natsi-mengele: yrität etsiä selitystä sieltä, mihin olet sen aina jo valmiiksi (tietäen tai tiedostamatta) projisoinut omassa tieteenteoriassasi ja filosofisessa antropologiassasi (= ns. 'paha kehä').
Ikäänkuin soluarvot yhtäkkiä muuttuisivat suoraan tunteiksi, teoiksi ja sanoiksi - ilman mitään teoreettisesti ja kommunikatiivisesti välittävän kategorisen tason läsnä- ja olemassaoloa.
Voidaan vain kysyä: mikä on se 'gnosis' ('salainen tieto'), joka paljastaa reduktionistille välittömästi ja suoraan - kuin sisälmykset shamaanille - että tutkittavan ihmisen emotionaaliset kärsimykset johtuvat torjutusta seksuaalisuudesta tai hänen veriarvojensa 'konstellaatioista' (vrt. tähdistä ennustaminen ;)
Ovatko he jumalia - nuo reduktionistit? Tai ainakin jumalien 'sanansaattajia'...
Tätä kritiikkiä vasten joku Janne Kivivuori on ymmärtänyt sinänsä mainiossa *Pahassa tiedossaan' reduktionismi-kritiikin hieman pieleen - etten sanoisi.
Tuo kritiikki nimittäin on sekä tieteellisesti että filosofisesti täysin oikeutettua ainakin ihmistieteen lähtökohdista.
Tietysti voimme foucaultlaisittain todeta lakonisesti, että luonnontieteiden ja ihmistieteiden, humanismin ja naturalismin välinen skisma on 'pelkkää' valtataistelua tieteen ja siten yhteiskunnallisen ja poliittisen vallan herruudesta.
Foucault itse lienee - eikä varmaankaan ilman ironiaa - ymmärtänyt, että mitä enemmän tietyt luonnontieteilijät ryhtyvät vastustamaan tällaista tieteen relativointia, yhteiskunnallistamista ja historiallistamista, sitä selvemmin ja painokkaammin he tulevat todistaneeksi sen väitteen, että kyse on juuri yhteiskuntapoliittisesta valtataistelusta..;)
Kyse ei kuitenkaan ole tieteen metodisten tutkimusperiaatteitten kyseenalaistamisesta vaan siitä, miten ja kuka tieteen tuloksia lopulta tukitsee kulttuurisessa ja poliittisessa kontekstissa.
Kivivuori väittäisi melko varmasti minun syyllistyvän salaliittofantasioihin, jos sanon, että tässä ajassa reduktionistiselle tieteelle ja sen suoralle johdannaiselle: teknokulutuskulttuurille on annettu poliittiseen valtaan rinnastettava auktoriteetti, joka pitäisi paljastaa ja purkaa, mutta vähät minä Kivivuoresta.
Eihän minun tarvitse muuta kuin kirota päivittäin postiluukustani tipahtelevia mainoksia tajutakseni, ettei tässä maailmassa ainakaan humanistisella sivistyksellä ole tulevaisuutta.
MOT
RR: Siilejä voi löytää sieltä mistä vähiten sitä osaisi arvata.
http://blogg.aftonbladet.se/blog.php?blog=3167&p=1
oliko oikein sanottu (på vinska)?
vai pitääkö se olla:
Siilit ovat löydettävissä sieltä missä vähiten sitä osaa arvaa?
..
Huomaatko RR (ja muut) miten vaikea kieli tämä sooomi on?
Jokainen sana pitää miettiä onko taivutus niks vai näks.
HG
Linkki oli tosi hyvä. Ei pitäis nauraa toisen fobialle, mutta ei voinut olla nauramattakaan..;) Koirakin sai oman fobiansa siileistä johtuen - hahhaa..!
En ole muuten koskaan osannut selittää sitä tosiasiaa, että vaikka mulla on huomattavasti laajempi sanvarasto englannin kielestä, niin silti 'ymmärrän' (tai ainakin olen ymmärtänyt) ruotsia 'rakenteellisesti' paremmin kuin englantia.
Eli jos mulla olis ruotsista yhtä laaja sanavarasto kuin englannissa, se sujuisi ilmeisesti kuin vettä vaan.
Mutta kun ei. Laiskuuksissani olen jäänyt jankkaaman vain englantia.
Saman laiskuuden takia myös saksa, jolla on ruotsiin selvästi enemmän yhtäläisyyksiä kuin englannilla, on jäänyt retuperälle.
Ruotsalaisille suomen sijamuotojen käyttö on hankalaa ('onko taivutus niks vai näks' kuten kirjitit).
Suomalaiset taas eivät oivalla ruotsin kielioppia, sanajärjestyksiä sekä pre-ja postpositioitten käyttöä jne.;).
Englannin kielioppi puolestaan on niin pragmaattisen väljä ja itse kieli niin täynnä idiosynkrasioita, että se joskus suorastaan raivostuttaa minua.
Asiat kun voi englanniksi sanoa lukemattomilla eri tavoilla ja monesti jää ikäänkuin 'ilmaan roikkumaan', mikä on ollut kirjoittajan eksakti intentio.
Tämä asiaintila lienee englannin kielellinen 'etu että heikkous'.
Englanti onkin näyttelijöiden kieli ja mikäs siinä. Näyttelijöitähän tässä ollaan omalla tavallaan joka iikka...
Saksa on joka tapauksessa rakenteellisesti paljon 'jämäkämpi' ja tarkempi kieli ja suomalaisen luultavasti helpommin oamksuttavissa.
*
Olen vähän sellainen urakkatyöläinen. En useinkaan malta (vaikka osaan) organisoida eli käytännössä jakaa toimiani tasapainoisesti eri 'projektien' kesken.
Sitten kun opiskelen ja luen, en muuta teekään tai jos kirjoitan painan 'pitkää päivää', mutta liian usein jää 'tyhjäkäynti' päälle, jolloin etenkin suunniteltujen kirjojen lukeminen tuppaa jäämään liian vähälle.
Eräs suuri syy 'tyhjäkäyntiin' on tällä hetkellä mitä ilmeisimmin tämä ajoittain aivan hillitön netti- ja bloggaamisaddiktioni.
Mutta blogikommentointi (olkoonkin usein monologia kuten sanoin) on yksinäisen ihmisen kätevin linkki maailmaan ja toisiin ihmisiin.
Toisaalta on pakko tunnustaa itselleenkin, että lukusuunnitelmani ovat yleensä aina epärealistisen massiivisia..;)
*
Niin. kyllä mä huomaan, että sun on ajoittain hankala hahmottaa sanottavasi suomenkielellä. Se on kai yksi syy ('epäoikeudenmukainen' sellainen) siihen, etten aina saa perimmäistä tolkkua aivoituksistasi.
RR. Teet minut onnelliseksi. Et ole minulle vihainen, olet alkanut ymmärtää kaksikielisen ihmisen omituista diskurssia. Olet hyvä lukemaan diskursseja ja sinun kommenttisi: "Tämä asiaintila lienee englannin kielellinen 'etu että heikkous" on älykäs sillä juuri tuon ikuisen avoimuuden kautta he saavat aina prässättyä sinne viimeiseen asti juridisissa ym tulkinnoissa, että jotenkin heillä olikin oikein. Tämä on varmasti heidän kolonisaatioajoilta opittu junailu miten perse (pärsse på svenska) on aina takana muille. Kuinka ollakaan ne saa aina sanottu, etten minä tietysti sitä ja tätä tarkoittanut ja hups keikkaa niin ovat jotenkin aina ikäänkuin tarkoittaneet jotain muuta. Sehän on nähty: kuten Quine kirjoittaa fakta- ja kielitotuuksista: fakta on fakta ja kieli on se, miten sitten pölötetään yhtä ja kirjoitetaan faktuaalisesti toista. Kansa tyytyy kun asiat puhutaan ja harva enää lukee ne vihoviimeiset dokumentit koska NE ON NIIN ISOJA ETTEI EHDI.
Mutta juuri tämän takia perälauta vuotaa, eli puhuttu tarinointi vaikka olisikin tärkeissä neuvotteluissa on heille PÖLYÄ JA HÖLYNPÖLYÄ sillä he orientoituva vain ja ainoastaan juridisilla dokumenteilla ja siinä oltava tarkka, että äijät kanssa katsoo montako määritelmää jollekin sanalle on olemassa. Harperin Dictionaryn mukaan sanalle Definition on muistaakseni 10 erilaista määritelmää. Että niin.
Se on sen takia engelsmannit nyt ostavat meidän kiinteistöfirmat, meidän isännöintifirmat jne ja ottavat kaiken haltuun sitä kautta. Olisi fiksua nyt olla muuttamatta ja unohtaa ystävällisyys. Suomalainen voisi kerrankin olla vähän tarkka ja pitää pintansa. Ne eivät siis aikaile eivätkä ole mitenkään kivoja, ovat pelkästään vaarallisia ja sinnikkäitä, lieroja ja kieroja ja tulevat pienten askelten politiikalla.
Be careful out there: engelsmannit ja venäjästä ollaan yhtä konnia jos sikseen on. Yhtä.
Adlerista sen verran, että minä ymmärsin, että Adler (joka oli oppipoika Freudille?) ei mennyt mitenkään enemmän kohti fyysistä hoitoajattelua vaan minun ymmärtääkseni Adler jopa täsmensi Freudin näkemystä eli painotti sitä, että loukattu lapsi eheyttää loukattua minäänsä kulkemalla kohti omaa haavaa. Näin kun hän uudestaan kohtaa loan (kohta-lo) niin hän vapautuu omista kahleistaan sen suhteen. Minä olen aina pitänyt Alfred Adleria sen takia järkevänä sillä minä uskon, ettei mennä ainoastaan omien haavojen juurille vaan omien sukuhaavojen juurille. Ihmisen mieli pyrkii ymmärtämään omat erikoisuutensa ja saa siksi haluja kaivaa menneisyyteen tai tunnetiloihin, joiden avulla selittyy jokin epämääräinen olotila tai tunne.
Ludvig Igra on kirjoittanut myös psykologian suunnasta, jossa Fairbairn sanoo, että vain negatiiviset objektit jäävät mieleen eli positiiviset karkaavat. Näinollen plus ja miinus hakevat toisensa ja negatiiviset pitää päästää pois. Nämä kaksi teoreettikkoa sopisivat siis yhteen tämän asian tiimoilta (jos katsotaan, että ihminen on magneettikenttä jossa sähköä vieriviä ominaisuuksia joita puolestaan kontrolloidaan mm hormoonien ja muiden aineiden kautta).
Tätä en silti tälläisenaan usko sillä minun kyky katsoa peiliin sanoo kolme asiaa:
1. siinä on hahmo reflektoituneena
2. se hahmo olen minä eli minä olen joku hahmo, tuon näköinen kuulemma
3. minkäs näköinen tuo hahmo siis oikeastaan ON. Onko se kaunis vai ruma?
Ja magneettikenttä/ainesosien pulsaattorigeneraattorikoneena ei voisi tuota viimeistä sanoa.
Ja neljäs olisi vielä
4. voin vielä fantasioida että olen nyt peilin edessä ja tämä sama peili näyttää kuvan joka oli se miltä näytin tunti sitten. Muisti on vielä olemassa ja sen lisäksi kyky tehdä uusia kuvia, fantasiakuvia.
HG
Olen itse kokenut Adlerin yksilöpsykologisen terapiakäsityksen ihan järkeväksi, joskin hän kyllä (tietysti;) projisoi siihen omaa lapsuuden aikaista sairaalloisuuttaan ja siten kokemiaan psyykkisiä kolhuja itsetunnon kannalta.
Termi alemmuuskompleksi lienee Adlerin tunnetuin terapeuttinen käsite.
Adler sai vaikutteita sekä meta- että kliiniseen psykologiaansa myös Nietzscheltä ja tämän 'selviytymistrategiasta' - kärsimyksen ja optimismin valtadialektiikasta (power dynamics), jos on lupa käyttää näin idiosynkraattista lmaisua.
Adler edusti holistista näkemystä persoonallisuudesta freudilaisen reduktionismin sijaan eikä korostanut seksuaalisuuden (vaan eri persoonallisuustyyppien; vrt. jälleen Nietzsche) merkitystä lainkaan yhtä vahvasti ja samaan tapaan kuin itse 'Mooses'.
Eipä siis ihme, että Adler irtautui ensimmäisenä dogmaattisesta psykoanalyysista omille teilleen.
Sitäpaitsi hänen asenteensa omiin teorioihinsa oli joustava päinvastoin kuin Freudin, jolle psykoanalyysin alkuperäisten ideoitten keksimisestä ja opillisesta 'puhtaudesta' tuli arvovaltakysmys.
Freud jopa puhui vastoin totuutta väittäessään, että oli lukenut Schopenhaueria ja Nietzscheä kunnolla vasta noin 60:nä, jotteivät näiden ajatukset olisi sekoittuneet hänen omien ideoidensa kanssa - hahhah! sanon minä ja eräät asiaa tutkineet.
Peter Gay ei näyttäisi ottavan tähän asiaan selvää kantaa.
Esimerkiksi Schopenhauerin vaikutus Freudin teorioihin on ollut ratkaiseva: http://http-server.carleton.ca/~abrook/SCHOPENY.htm
Nietzsche puolestaan on vaikuttanut monien psykologisten aforismiensa ja pohdintojensa ohella etenkin Freudin myöhempään kulttuurikritiikkiin - varsinkin Moraalin alkuperästä II essee, joka on ollut myös Foucault'n 'Tarkkailla rangaista' ehkä tärkein esikuva.
*
Enlannikielinen wikipedia antaa hyvän kokonaiskuvan Adlerin psykologisesta maailmakuvasta ja urasta, joskin siitä puuttuvat tekstin sisäiset viittaukset lähteisiin.
Muuten se kelpaisi ilman varauksia mm. seminaaritöitten lähdeaineistoksi - kuten niin moni muukin hyvin koottu wikipedia-artikkeli.
Lähetä kommentti