Päätin tulla aamulla ulos kaapista ja kirjoitin Kemppisen (http://www.kemppinen.blogspot.com/) kommentteihin pari riviä seksuaalisesta häirinnästä eduskunnassa. Kommentti julkaistaneen moderaattorin saapuessa paikalle - ellei hän katso sitä subjektiivisten kokemustensa ja kokonaistilanteen huomioon ottaen törkeäksi.
Kuten kaikki tietävät, päälinjahan asiassa on, että ehkä noin 3 sekunnin kestoinen aistinelimen välityksellä sielun alempiin osiin syntynyt propassio ei Augustinuksen leväperäisen ja holtittoman kannan mukaisesti ole himoitseva katse ja kuolemansynti. Munkkihurskaudessa Petrus Capualaisen ehdotuksen pohjalta se on kuolemansynti heti, kun se ilmenee.
En muista, lienenkö maininnut, mutta Viagra sai alkunsa tästä teoriasta. Kun yhtäältä kaikki himo kristinuskon ankaran tulkinnan piirissä oli kuolemansyntiä ja toisaalta lapsia piti saada, suunniteltiin luostareissa genitaaleja aktivoivia yrittejä, joiden voiman seurauksena lapsi saattoi saada alkunsa fysiologisesti herätetyn toiminnan seurauksena johon ei kuitenkaan liittynyt muuta kognitiivista sisältöä kuin isänmaata koskeva arvoarvostelma.
Pitäisi pyytää puhemies Niinistöltä selvitys, kuinka paljon eduskuntaan tilataan Viagraa. Mikäli sen varastot on tyhjiin ostetut eduskunnan toimesta, voisi tästä päätellä, että eduskunnassa ei esiinny himoitsevaa katsetta.
On kiinnostavaa, onko Capualaisen näkemys palannut Suomen edustajien seksuaalieettiseksi näkemykseksi. Se olisi paluuta keskiajan munkkihurskauteen. Ja oikeastaan asia olisi ilolla tervehdittävä, koska pidän keskiajasta.
En siis syytä, epäile saati suhtaudu pilkallisesti, vaan mietin tätä suurta asiaa.
No niin, ei ole tietenkään sopivaa, mikäli eduskunnassa erityisesti siellä avustavissa tehtävissä olevia naispuolisia ihmisiä ahdistellaan.
Kuten kommentissakin totean, en tunne miestä sanoi Ketola. Olen tutustunut asiaan parilta blogipalstalta, kuten Kemppisen vihannilta hengenviljelysmailta.
Sen kummemmin miettimättä tuli mieleen, että Kemppisen eduskunnan uudeksi virka-asuksi ehdottaman lookin lisäksi eduskunnan hissin seinään olisi hyvä kiinnittää kuva, jota kaikki voisivat tuijottaa. Se varmasti rauhoittaisi molempia osapuolia. Löysin kuvan aamulla Wikipedian Sokratesta koskeneesta artikkelista. Kuvassa Ksantippa kaataa pisuaarin Sokrateen päähän.
10 kommenttia:
:)
Hyvää Viikonloppua. Hyvä juttu.
homo garrulus
hymiö ja viikonloppuja vaan sullekin.
vien juttua vinoon kun tartun detaljiin, mutta haluaisin ihmetellä tapaa, jolla tiedotusvälineet muokkaavat mielipiteitä tässä seksuaalihäirintä-asiassa.
"ihminen on uutinen" oli joskus 70-luvulla hesarin mainoskampanjan päälauseena. lause vastasi lehden omaksumaa journalistista kääytäntöä: asioista ryhdyttiin kertomaan yhä painotteisemmin ihmisten kautta. se oli ja on yhä myyvä toimitustapa.
mutta miten saada lukijat uskoman, että tuo 'uutinen' on totta, kun lehtimieslaumat on kesytetty ja normalisoitu, kun valtalehdistö monistaa latteuksia ja operoi sisällyksettömillä sanoilla, kun toimittajia vaivaa ihmislihalla herkuttelu ja kun sitoutumaton valtalehti osaa peittää sitoutuneisuutensa muita lehtiä taitavammin?
kun lapsi aamiaispöydässä syö haluttomasti kaurapuuroaan, hänet houkutellaan avaamaan suunsa laiva-on-lastattu -hokemalla. suu aukeaa, puuro mätetään sisään.
samaan tapaan totuudellisen uutisen illuusio houkuttaa lukijan syömään lehtien päivittäisen uutis- ja asennejuttujen puuroannoksen.
kaupallinen lehdistö myy itseään kaupallisilla aiheilla: alkoholipulmista kärsivästä urheilutoimittajasta ja pääministeriä deittaavasta yksinhuoltajasta tulee lehden myynti-indeksi ja toimittajan, tuon omavaltaisen palstakomissarion provisio.
seuraava rakentumassa oleva makupala on nyt sitten tämä seksuaalinen häirintä, jonka uutisointitapa on alhaisena primaalireaktiona tietenkin ymmärrettävä, mutta keskustelunavauksena ei.
minä olen pieni ihminen, noista mediakuvioista nykyään aika onnellisesti vieraantunut, enkä tiedä, mistä sitä erottelukykyä terävöittävää tietoa sitten voisi löytää.
olen silti sitä mieltä, että paljon tämän maan kulttuuri-ilmastossa voisi olla aivan toisin jos esimerkiksi edes murto-osa vuosien mittaan vaihtoehtolehdissä kirjoitetuista asiajutuista olisi julkaistu helsingin sanomissa.
asiaa vain asiaa meri
ja hiukkanen hyvää onnea
ja siinä on asian ydin
mutta keskustelu on keskustelun takia eikä sitä käydä Jotta lehdistö vaurastuisi
oletko sekoittanut kaksi asiaa, ne jotka saavat rahaa keskustellakseen ja muut
Meri
Pahimmillaan kuvaamastasi ideasta seuraa, että tehdessään toisista ihmisistä näitä imagoja toimittajat itse asiassa tekevät itseään, sen mitä siihen "iso otsikko, hieno kuva ja 2000 merkkiä" -tyyppiseen työohjeeseen nyt mahtuu.
Ns. keltainen journalismi on tunkeutumassa hyvää vauhtia ainakin maakuntalehdistöön. Niiden ongelma on mm. se, että lehti, joka elää ilmoitustuloilla, toimii alueella, jolla ei ole ilmoittajia. Näin yritetään sitten elää lehden ostajilla, mikä on kyllä aika epätoivoinen yritys. Syntyy journalismia, johon liittyy samanlaisia eettisiä kysymyksiä kuin prostituutioon. Lukija ikäänkuin paritetaan asioihin, jotka ovat esineellisiä ja joissa voi tyydyttää tirkistelyntarvettaan. Rahat kerää lehtitalo, toimittajan asema on hieman sama kuin prostituoidulla. Tiedän useita toimituksia, jotka voivat huonosti näiden "hyökkää kiinni, jos vähänkään haaska kaisee" -tyyppisten työnjohdollisten ohjeiden ja niiden seurauksena pikkuhiljaa romahtavan ammattitaidon menetyksen pettymyksestä. Harvalle itsensä ja toisten myyminen mikään mielihyvää tuottava asia on. Se on ihmisyyden peruskokemusten vastaista.
Muistan ajatelleeni että maakuntalehdet ovat niitä viimeisiä oikean tiedon linnakkeita, eikä ihmisiä johdatella minnekään vaan kerrotaan rehellisesti mitä tapahtuu todella.
Että kaupungeissa kukoistaa viekkaus ja vääryys.
Mutta kuvaamasi kehitys on tapahtunut ihan hiljan, viimeisen 20 vuoden kuluessa ja kiihtyvään tahtiin.
Mahtavat olla ne harvat isännät ja emännät ihmeissään ja Kyösti Kallio ja Kekkonen katsovat isännän olkapään yli lehteä yhtä ihmeissään. Mannerheimi ei katso kun ei se osannut suomea.
Väli-Suomen ryppääseen kuuluu tämä paikallinen Pohjalainenkin. Ja vähän idempänä Ilkka. Ja sitten Keskisuomalainen ja Savon Sanomat.
Ripsa
En haikaile Kyösti Kalliota, mutta hän on hyvä esimerkki siitä ajattelutavasta, jonka mukaisesti maakuntalehti on paikallisen identiteetin vahvistaja ja sen avartaja. Maakunnan sanomalehti on tässä mallissa keskeinen paikalliskulttuurin kivijalka, sivistyksen soihtu ja tietoisuuden kasvattaja.
Nyt näyttää siltä, että maakuntalehdistöstä on tulossa henkisen kulttuurin systemaattisen rapauttamisen lipunkantaja. Se levittää suvaitsevaisuuden verhoon puettua piittaamattomuutta, ihmisten alhaisimmilla ominaisuuksilla pelaavaa rahantekemisen ns. kovaa arvoa, henkisesti värisokeuttavaa viihteellistä elämänasennetta, peräkylän besserwisserismiä ja rapautuvien alueiden katteettomia shekkejä mukamasmenestyksestä eli makkaraa, makkaraa, makkaraa. Kun joskus lukee kolumneja ja "näkökulmia" , niiden kielellinen ja ajatuksellinen taso on sellainen, että miettii, ovatko nämä jonkun ns. työrajoitteisen kynästä.
Etovaa.
kiitos lisävalaistuksesta petri, ripsa ja dudi
tunnelma ei ole tämän päivän toimituksissa enää entisellään. vanha hyvä journalistinen henki, yksi kaikkien ja kaikki lehden puolesa on murentunut.
päätöksenteon latistava hierarkisuus, esimiesten rohkaisematon asenne, rutiiniin sidottujen toimittajien kasvava tyytymättömyys....you name it.
nykyään toimittaja on harmiton ja vaivaton, sellainen joka otsikoi nopeasti suomen tietotoimiston juttuja, tekee rutiinihaastatteluja, jotka miellyttävät haastateltavaa, referoi uskollisesti julkilausumia, tutkimuksia, päätöksiä ja selostaa pinnallisesti tärkeät tapahtumat.
teoriassa hän on pienen ihmisen puolella, jonottipa tuo pieni ihminen poliklinikka- tai venepaikkaa.
käytännössä hän on sovinnollista kaveria päätöksentekijöiden kanssa. tässä hyväveliverkostossa kelpaa sitten ajaa asetettuja kiskoja pitkin kohti eläkeikää.
onneksi niitä tarkoin sormin poimittuja tiedottamisen ammattilaisiakin löytyy.
siis sellaisia, joiden toimittajuus ei ole skuupissa, vaan kynässä ja sanassa.
Meri
Ennenhän se oli sillä tavalla, että kunnon toimittaja oli pressiklubilla pikkuviskissä valittaen, kun ei ollut edennyt oikeaksi kirjailijaksi.
Nykyisin tällaiset tapaukset ovat suurihmisiä. Tuollainenkin intohimo on tapettu ja ainoa intohimo näyttää olevan, kyetäänkö tuottamaan otsikko, jota toiset toimittajat jossakin hienommassa kaupungissa siteeraavat sekä se, ollaanko kuultu jokin halpa - mielellään kunnolliseksi ihmiseksi kuvitellun paikaltaan suistava - juoru ensiksi vai vasta toiseksi.
Lähetä kommentti