Työpöydällä lepää Suomen lukiolaisten liiton julkaisema Lukiolaisten hyvinvointitutkimus 2007. Kannessa on tieto: 14 % lukiolaistytöistä ja 7 % lukiolaispojista oirehtii keskivaikeaa tai vaikeaa masentuneisuutta.
Täytyypä perehtyä viikonlopun aikana.
Lukio on kovin koulu. Yliopistossa sitten muutaman vuoden kuluttua vähän helpottaa.
Lukiosta selviää normaaleilla kognitiivisilla valmiuksilla. Tarvitaan terveyttä sekä sosiaalisuutta. Riittävä yöuni, liikunta ja ruokavalio ovat keskeisiä jaksamisen ainesosioita lukiolaisellekin. Lisäksi onnistuminen edellyttää, että jaksaa seurata opettajia sekä viihtyy luokkakavereiden seurassa.
Viime mainitun osalta ongelmalliseksi on tullut kurssimuotoinen lukio, jossa niin sanottu ryhmän tuki on heikompi. Myös lukujärjestystä koskevat valinnat ovat hieman näennäisiä. Monasti helpoin tapa olisi antaa lukujärjestys valmiiksi eikä johdattaa nuorisoa näennäisvalintoihin.
Mikäli kognitiivisilta valmiuksiltaan normaalitasoisen oppilaan terveydessä tai sosiaalisissa valmiuksissa on ongelmia, koulunkäynti vaikeutuu.
Erityisen ongelmallisia ovat kognitiivisille alueille erityisesti suuntautuneet oppilaat, joiden terveydessä tai sosiaalisissa valmiuksissa on poikkeavuutta. Heille koulu ei oikein mahda mitään. Heille se on varasto ja säilytyslaitos eikä sen antama kognitiivinen virike koskaan yllä sinne, mitä tällainen henkilö itse löytää.
En väitä olleeni nero, taisin kyllä kaikki reaaliaineet kiitettävästi, mutta aineissa, joissa olisi pitänyt tehdä työtä, kielissä ja matematiikassa, olin seiskan-kahdeksikon oppilas. Opettelin näitä asioita työn ja tuskan kautta vasta yliopistossa. Silti kuuluin siihen ryhmään, jonka terveys (liikaa valvomista kirjojen kanssa sekä liian vähän ulkoilmaa) ja sosiaalisuus (itseensä käpertynyt kehitysvaihe, jossa opettajien innostus tuntuu keinotekoiselta ja välitunnit ikävystyttäviltä typerässä seurassa harjoitetuilta kierroksilta kuin vankilakävely) haittasivat poikkeuksellisen paljon koulunkäyntiä.
Rehtori antoi minulle vapautuksen tunneille osallistumisesta. Tentin ensimmäisen lukioluokan kevätkauden itsenäisesti. Seuraavana syksynä menin iltakouluun, joka oli kiinnostava eri ikäisten ja eri elämäntilanteessa elävien ihmisten yhteisö, antoi päivät vapaaksi lukemiselle ja vähäisen eli tiiviin tuntiopetuksen takia keskittyi olennaiseen eikä herättänyt sen kummemmin atleettisia kuin sosiaalisiakaan taitoja.
Aristoteleskin huomauttaa, että älylliset ja painiharjoitukset pitää sijoittaa elämässä eri vaiheisiin, koska sielun lihasten ja ruumiin lihasten kehittäminen vaatii kokonaisvaltaista keskittymistä eikä ole tarkoituksenmukaista järjestää samanaikaisesti.
Kognitiivisilta valmiuksiltaan hyvälle oppilaalle, jonka koulunkäynti häiriintyy terveyden tai sosiaalisuuden takia, koululla ei ole eikä tule olemaan mielestäni kovinkaan paljon annettavaa. Antakaamme hänen olla. Se on paras lääke.
Siirtykäämme nykyispäiviin. Tyttöjen ongelmat ovat lisääntyneet. Epäilen, että tällä on yhteyttä sukupuolifunktioiden muuttumiseen. En kuuna kullan valkeana esitä jotakin naisten siirtymistä hellan ja nyrkin väliin, käsi sydämellä, en en. On vain niin, että epäilen tyttöjen elävän suuremmassa hämmennyksessä kuin poikien, jotka ainakin lukiolaisiässä ovat vielä aika tavoin yhdestä puusta veistettyjä. Muitakin syitä on, ei se tähän redusoidu.
Medikalisaatio on valloillaan, tai oli muutama vuosi sitten. Opettajakunnasta tuli yht'äkkiä hermofysiologian asiantuntijoita. Tehtiin hopsien lisäksi hojkseja ja kaikenlaista eriyttämistä. Tunnistetettiin moniammatillisissa tiimeissä erilaisia autismin muotoja jne.
Katinkontit, lausun ma Sellaista ihmistä ei ole, jolle ei joku diagnoosi sopisi. Ja sitten uhkutaan, että erityisopetusta ja ohjausta ja mitävielä.
Tottakai oppilas pitää ottaa huomioon. Olisi kuitenkin parempi, että koko koulun toimintakulttuuria muodostetaan sellaiseksi, että erilaiset ihmiset voivat opiskella sen piirissä vähintäänkin tyydyttävän hyvinvoinnin piirissä.
Henkisten ja aivofysiologisten erilaisuuksien kanssa ei oikein jää muuta meneteltävää kuin se, mitä allergiaruokien kanssa. Koulun ruokalassa tulee olla yksi tai kaksi vaihtoehtoa pääaterialle. Tottakai ne ovat kompromisseja, mutta kullekin oppilaalle ei voida valmistaa omaa lautasta. Näin on myös oppimiseen liittyvien eroavuuksien osalta.
Joskus tuntuu, että tietämätön menneisyys oli armollisempi. Kylähullu kulki joukon mukana, änkyttäjä istui porukassa eikä erityisopetuksessa. Eriyttämällä voidaan myös lisätä erilaisuuden kokemusta.
Kaikkein typerintä medikalisaation ja individualismin ohella on ollut puhe syrjäytymisestä. Kukas sen keskuksen määrittelee? Koko jutun taustalla on ranskalaisen sosiologian luokkateoria, joka koskee aivan erilaista yhteiskuntaa kuin Suomi. Meilläkin EU-neuvotteluissa koetettiin vakuuttaa, että Suomessa ei ole syrjäytymistä: ei meille tule Algeriasta pakolaisia, jotka asuvat Seinen siltojen alla vailla passia ja sosiaaliturvatunnusta.
Kyllä, kyllä, arvoisa yleisö. On masennusta, on, on vankeja, on niitä, jotka eivät jatka koulun jälkeen mihinkään. Nämä ovat vakavia asioita.
Mutta syrjäytymistä. Mie annan hitot koko syrjäytymiselle, joka tuotiin maahan eurooppalaisena tuontitavarana ja kas, kun sairaala oli rakennettu, jostakin piti sairaatkin keksiä.
Ne "elävät netissä" nämä nuoret, tuntikaupalla päivässä. Kulttuuri muuttuu vinhaa vauhtia ja "muukalaisia itselleen" tulee tuotantohihnalta kaikki tulostavoitteet 200 prosenttisesti ylittäen. Pitäisikö tätä asiaa hillitä jotenkin, kyseli eilen eräs vierailulle tullut opinto-ohjaaja. Vastasin, että koulun tietynlainen jähmeys ja konservatiivisuus suojelee.
Opettajat ansaitsevat ammattikuntana tunnustuksen. Komentaminen on vastenmielistä, mutta eräänlainen "kasarmikulttuuri" on paikallaankin. Meillä on maassa ammattikunta, joka ei vain lösähdä nuorison kaa ja kerro, et mä en haluu olla mikään auktoriteetti vaa mä haluun et me juteltais näist jutskist, joka katsoo, että nuori ihminen saapuu sovittuun tilanteeseen ajallaan, käyttäytyy katsomalla toista silmiin ja tervehtimällä sekä opastaa tätä tiedon tiellä, myös eettisen eli oikeaan ja väärään, hyvään ja pahaan liittyvän tiedon alueella, kukin tavallaan, kuka hienommin, kuka huonommin. Se on iso asia se.
Lukiosta alaluokille. Olen vieraillut muutamassa ekaluokassa. Upeimpia huoneita, joita olen pitkiin aikoihin nähnyt. Täynnä taulusta, pianosta ja stereoista kaikenlaiseen itsetehtyyn: piirustuksiin, askarteluihin, pajunvarpuihin ja vaikka mihin. Viihtyisin tällaisessa ympäristössä parahultaisesti.
Täytyypä perehtyä viikonlopun aikana.
Lukio on kovin koulu. Yliopistossa sitten muutaman vuoden kuluttua vähän helpottaa.
Lukiosta selviää normaaleilla kognitiivisilla valmiuksilla. Tarvitaan terveyttä sekä sosiaalisuutta. Riittävä yöuni, liikunta ja ruokavalio ovat keskeisiä jaksamisen ainesosioita lukiolaisellekin. Lisäksi onnistuminen edellyttää, että jaksaa seurata opettajia sekä viihtyy luokkakavereiden seurassa.
Viime mainitun osalta ongelmalliseksi on tullut kurssimuotoinen lukio, jossa niin sanottu ryhmän tuki on heikompi. Myös lukujärjestystä koskevat valinnat ovat hieman näennäisiä. Monasti helpoin tapa olisi antaa lukujärjestys valmiiksi eikä johdattaa nuorisoa näennäisvalintoihin.
Mikäli kognitiivisilta valmiuksiltaan normaalitasoisen oppilaan terveydessä tai sosiaalisissa valmiuksissa on ongelmia, koulunkäynti vaikeutuu.
Erityisen ongelmallisia ovat kognitiivisille alueille erityisesti suuntautuneet oppilaat, joiden terveydessä tai sosiaalisissa valmiuksissa on poikkeavuutta. Heille koulu ei oikein mahda mitään. Heille se on varasto ja säilytyslaitos eikä sen antama kognitiivinen virike koskaan yllä sinne, mitä tällainen henkilö itse löytää.
En väitä olleeni nero, taisin kyllä kaikki reaaliaineet kiitettävästi, mutta aineissa, joissa olisi pitänyt tehdä työtä, kielissä ja matematiikassa, olin seiskan-kahdeksikon oppilas. Opettelin näitä asioita työn ja tuskan kautta vasta yliopistossa. Silti kuuluin siihen ryhmään, jonka terveys (liikaa valvomista kirjojen kanssa sekä liian vähän ulkoilmaa) ja sosiaalisuus (itseensä käpertynyt kehitysvaihe, jossa opettajien innostus tuntuu keinotekoiselta ja välitunnit ikävystyttäviltä typerässä seurassa harjoitetuilta kierroksilta kuin vankilakävely) haittasivat poikkeuksellisen paljon koulunkäyntiä.
Rehtori antoi minulle vapautuksen tunneille osallistumisesta. Tentin ensimmäisen lukioluokan kevätkauden itsenäisesti. Seuraavana syksynä menin iltakouluun, joka oli kiinnostava eri ikäisten ja eri elämäntilanteessa elävien ihmisten yhteisö, antoi päivät vapaaksi lukemiselle ja vähäisen eli tiiviin tuntiopetuksen takia keskittyi olennaiseen eikä herättänyt sen kummemmin atleettisia kuin sosiaalisiakaan taitoja.
Aristoteleskin huomauttaa, että älylliset ja painiharjoitukset pitää sijoittaa elämässä eri vaiheisiin, koska sielun lihasten ja ruumiin lihasten kehittäminen vaatii kokonaisvaltaista keskittymistä eikä ole tarkoituksenmukaista järjestää samanaikaisesti.
Kognitiivisilta valmiuksiltaan hyvälle oppilaalle, jonka koulunkäynti häiriintyy terveyden tai sosiaalisuuden takia, koululla ei ole eikä tule olemaan mielestäni kovinkaan paljon annettavaa. Antakaamme hänen olla. Se on paras lääke.
Siirtykäämme nykyispäiviin. Tyttöjen ongelmat ovat lisääntyneet. Epäilen, että tällä on yhteyttä sukupuolifunktioiden muuttumiseen. En kuuna kullan valkeana esitä jotakin naisten siirtymistä hellan ja nyrkin väliin, käsi sydämellä, en en. On vain niin, että epäilen tyttöjen elävän suuremmassa hämmennyksessä kuin poikien, jotka ainakin lukiolaisiässä ovat vielä aika tavoin yhdestä puusta veistettyjä. Muitakin syitä on, ei se tähän redusoidu.
Medikalisaatio on valloillaan, tai oli muutama vuosi sitten. Opettajakunnasta tuli yht'äkkiä hermofysiologian asiantuntijoita. Tehtiin hopsien lisäksi hojkseja ja kaikenlaista eriyttämistä. Tunnistetettiin moniammatillisissa tiimeissä erilaisia autismin muotoja jne.
Katinkontit, lausun ma Sellaista ihmistä ei ole, jolle ei joku diagnoosi sopisi. Ja sitten uhkutaan, että erityisopetusta ja ohjausta ja mitävielä.
Tottakai oppilas pitää ottaa huomioon. Olisi kuitenkin parempi, että koko koulun toimintakulttuuria muodostetaan sellaiseksi, että erilaiset ihmiset voivat opiskella sen piirissä vähintäänkin tyydyttävän hyvinvoinnin piirissä.
Henkisten ja aivofysiologisten erilaisuuksien kanssa ei oikein jää muuta meneteltävää kuin se, mitä allergiaruokien kanssa. Koulun ruokalassa tulee olla yksi tai kaksi vaihtoehtoa pääaterialle. Tottakai ne ovat kompromisseja, mutta kullekin oppilaalle ei voida valmistaa omaa lautasta. Näin on myös oppimiseen liittyvien eroavuuksien osalta.
Joskus tuntuu, että tietämätön menneisyys oli armollisempi. Kylähullu kulki joukon mukana, änkyttäjä istui porukassa eikä erityisopetuksessa. Eriyttämällä voidaan myös lisätä erilaisuuden kokemusta.
Kaikkein typerintä medikalisaation ja individualismin ohella on ollut puhe syrjäytymisestä. Kukas sen keskuksen määrittelee? Koko jutun taustalla on ranskalaisen sosiologian luokkateoria, joka koskee aivan erilaista yhteiskuntaa kuin Suomi. Meilläkin EU-neuvotteluissa koetettiin vakuuttaa, että Suomessa ei ole syrjäytymistä: ei meille tule Algeriasta pakolaisia, jotka asuvat Seinen siltojen alla vailla passia ja sosiaaliturvatunnusta.
Kyllä, kyllä, arvoisa yleisö. On masennusta, on, on vankeja, on niitä, jotka eivät jatka koulun jälkeen mihinkään. Nämä ovat vakavia asioita.
Mutta syrjäytymistä. Mie annan hitot koko syrjäytymiselle, joka tuotiin maahan eurooppalaisena tuontitavarana ja kas, kun sairaala oli rakennettu, jostakin piti sairaatkin keksiä.
Ne "elävät netissä" nämä nuoret, tuntikaupalla päivässä. Kulttuuri muuttuu vinhaa vauhtia ja "muukalaisia itselleen" tulee tuotantohihnalta kaikki tulostavoitteet 200 prosenttisesti ylittäen. Pitäisikö tätä asiaa hillitä jotenkin, kyseli eilen eräs vierailulle tullut opinto-ohjaaja. Vastasin, että koulun tietynlainen jähmeys ja konservatiivisuus suojelee.
Opettajat ansaitsevat ammattikuntana tunnustuksen. Komentaminen on vastenmielistä, mutta eräänlainen "kasarmikulttuuri" on paikallaankin. Meillä on maassa ammattikunta, joka ei vain lösähdä nuorison kaa ja kerro, et mä en haluu olla mikään auktoriteetti vaa mä haluun et me juteltais näist jutskist, joka katsoo, että nuori ihminen saapuu sovittuun tilanteeseen ajallaan, käyttäytyy katsomalla toista silmiin ja tervehtimällä sekä opastaa tätä tiedon tiellä, myös eettisen eli oikeaan ja väärään, hyvään ja pahaan liittyvän tiedon alueella, kukin tavallaan, kuka hienommin, kuka huonommin. Se on iso asia se.
Lukiosta alaluokille. Olen vieraillut muutamassa ekaluokassa. Upeimpia huoneita, joita olen pitkiin aikoihin nähnyt. Täynnä taulusta, pianosta ja stereoista kaikenlaiseen itsetehtyyn: piirustuksiin, askarteluihin, pajunvarpuihin ja vaikka mihin. Viihtyisin tällaisessa ympäristössä parahultaisesti.
13 kommenttia:
Ihmisiä on katsos kolmenlaisia: niitä, jotka osaavat laskea ja niitä, jotka eivät osaa.
http://koti.welho.com/slemmett/tieto/akustiikka.htm
josta paluu ytimeen; minkä ymmärrämme sen kuulimme/tiedostimme. Aivot tarvitsevat viitteen, myös laskemiseen ja sen takia olet aivan oikeassa pohdinnassasi.
Ja tämä ei ole enää leikin asia sillä tiede on jo hyvin pitkällä näissä - siis aistitutkimukset verrattuna aivotutkimukseen. Pian siis emme kuule emmekä näe ja samalla emme enää pysty toimimaan samassa mentaalisessa tilassa kuten muut. Tämä vastaa sitä havaintoa minkä tein Applen ja PC:n välillä: applessa ei näy ne pc:stä siirretyt kuvakkeet joita silti siinä tikussa ON. Tämä on vain viite siihen minkälaiset olosuhteet ovat pian arkenamme ja se mitä Vanhanen kävi juttelemassa Gatesin kanssa on vain lastenleikkiä siihen mitä tämä tarkoittaa. Katso scifi leffoja niin saat esimakua: emme todella pian ymmärrä, ettei maailma olekaan neonilamput ja marmorihallit vaan on olemassa metsiä, ruohoa, eläimiä ja aurinkoa. Tämä ei nyt ole ollenkaan ikäänkuin ajankohtaista mutta tämä kehitys hiipii luoksemme sen mukaan kun äly tiivistyy tiettyihin piireihin, joilla rahaa ja valtaa ja valta on kopplattu tietoon. Jos esim. Euroopan tietäjät ovat alistettu Aasian tietäjiin (Kiina omistaa Amerikan voisi sanoa) niin kapellimestari on Aasiassa eikä lännessä. Heillä ei myöskään ole kristinuskoa kolmen kulman rasitetta; he voivat ihan hyvin pohjustaa monen sadan vuoden strategioita ja kertoa vain osa totuudesta lännelle, joka vastaanottaa tiedon ja rupeaa toimimaan kohti pitkän tähtäimen toivomuksia. Tässä on siis koko ajan vaara, että kun jotain löydetään ns. ruohojuurista se myydään "huoraamisena" vilpillisesti tai vahingossa itään sillä joku sai taas tämän päivän normien mukaan ja tämän päivän ymmärryshorisontin mukaan sulan hattuunsa ja rahaa. Näin joku kerää nallekarkkeja ja saa suun makeaksi sillä että joku toinen (kuten Huxley jne) näkee todellisuuden. Eikä auta ajatella, että on vain fiktiota sillä fiktion avulla vääntyy monet faktat helpomminkin. Ensin sopivat fiktiot (vastaa sitä kanelipullan tuoksua huoneistomyynnissä) ja sitten fakta joka on soinnutettu siihen. Sitten jotain notkahti taas oikeaan suuntaan.
Aika olisi ymmärrettävä paremmin kuin kukaan ymmärtää. Aika on kollaboraatiota vahvempi eli jos leikkii paperipussi/kivi/sakset -leikkiä niin aika on sellainen pussi, jota ei voikaan leikata.
Aika pussittaa tiedon voisi sanoa ja siksi skenariot ovat tärkeitä sillä lailla, etteivät ihmiset toopet tee liian pienten askelten ponnisteluja vaikka demokratia sanelee sen, että jokaisen mummon pyykinnarut ovat demokraattisessa mielessä ikäänkuin yhtä tärkeitä kuin kunnan menestyminen myös tulevaisuudessa (Sipoo esimerkkinä).
Sana demokratia on siksi yhtä hirviömäinen käsitys kuten laatu ja arvo. Tästä voisin kirjoittaa ehkä kunnollakin?
Jos joku tukisi vähän että fiilis nousisi. Tarkoitus ei myöskään ole pelottaa mutta silti keskustella nämä asiat oikeasti.
Homo Garrulus
Laatu liittyy siihen yökkikokonaisuuteen, jota elinikäinen oppiminen edustaa. Kirjoituksestasi nopealla lukemisella heräsi ajatus, että ehkä tulevaisuuden filosofia on estetiikka, joka on aistien filosofiaa (aisthesis). Tärkeiksi tulevat sellaiset esim. Marionin käsittelemät (viittaan häneen, koska on juuri luvun alla) teemat kuin katse, katseen kohde, idoli, ikoni, kasvot, peili, heijastus jne.
En ole lukenut estetiikkaa mutta jos mietit, että kaikki oppiminen on ensin oltava kokemus ja kokemus taas on input aistien kautta. Tämä menee siis suoraan John Locken ja David Humen käsityksiin mistä oppiminen alkaa ja miten voidaan erottaa hologrammi oikeasta tiedosta. Kyllä se on ihan oikeaa filosofiaa eikä pelkästään estetiikkaa mielestäni ja silloini minä itse alistan estetiikan etiikkaan eli näen kauneuden post festo enkä kantavana vaikka sanotaan, että myös eettisyys on samalla kaunista. Se on ihan totta samalla lailla kun sanotaan, että tuolin rakenne (struktuuri) on osaksi sen käyttöominaisuuden merkityksiä (funktio) joten voidaan miettiä missä kauneus piilee: struktuurissa vai funktiossa? Estetiikkaa ei siis voi unohtaa mutta itse olen sitä mieltä, että epistemologia on vielä tärkeämpää eli historian tutkimus tieteen koordinaation avulla. Mutta pitää siis olla verrannollisia koordinaatteja myös monen sadan vuoden välille, muuten ei voida sanoa mitä ei enää nähdä ja mitä aikaisemmat sukupolvet vielä näkivät ja kuulivat.
Tämä minun scifi juttu voi tuntua lapselliselta mutta ei ole sitä jos mietitään sitä mitä tuo Saramagokin yrittää viestittää kirjallaan Blindness. Nämä aistiin liittyvät asiat tuntuvat oudoilta koska meidän kyky verrata näkemäämme/kuulemaamme on aina vain itsemme kanssa vertaluna - kun muut relaatiot ovat verrattavissa myös poikittain eli sosiaalisesti.
Tämä tekee sen, että ei voi tarrautua kiinni oleelliseen sillä myös värit ja äänet ovat sopimusvaraisia vaikka ne eivät olekaan samat kuin olisivat olleet 500 vuotta sitten silmissä tai korvissa. Tästä on J. Wertsch kirjoittanut (sama mies jonka kirjat käsittelevät kulturellista totuutta; miksi Hitler on sankari Venäjällä toisten historioitisjoiden mielestä ja massamurhaaja lännen silmissä: historia on molemmissa tapauksissa kirjoitettu ammattilaisten osalta). Wertsch on kirjoittanut Collective remembering ja minä muistan lukeneeni kirjan siitä, että aasialaisten korvat kuulevat erilaisia ääniä mitä meidän. Tämä voi tuntua turhan tiedon kategorian tiedolta mutta ei ole jos mietitään mitä Saramago sanoo älystä yhdistää Itseys-Toiseus ja orientoitua toiseuden kautta reflektiossa. Siinä on syy auktoriteettipelko ja sosiaalinen tarve olla ryhmässä joka on suurempi tarve kuin irtaantuminen ryhmästä olisi. Koska tämä blindness/deafness -työ on minun nähdäkseni jo työn alla sillä minä pidän Orwellin ja Huxleyn kirjoja ihan tämän päivän maailmana (digitaalitekniikka ja ihmisten pyydystäminen ja paikallistaminen ja yhä kovenevampi ote sanella häpeän kautta uusia nimiä käyttäytymisen muodoille vaikka samalla käytetään niiden avulla härskisti vain hyötyä: mm lihotetaan ja rasvaimetään, lihotetaan ja juoksutetaan, syötetään sokeria ja luodaan diabetes, haetaan syöpätutkimusten avulla naisten seksuaalipartnerien määrä - pisteytetään papatestit ja vaikka lääkärit näkevät, että kyseessä on papa-luokitus he samalla tietävät fiktio-tiedotuksen kautta (ei virallisen) että se korreloituu partnereiden määrän mukaan jne.
eli yhteiskunta on tällä hetkellä rakennettu ja rakentumassa yhä suuremman ja suuremman hyväksikäytön mallin mukaan. Voisi vain kysyä miksi? Siihen on vastaus: "raha" mutta raha arvon mittarina tarkoittaa meille täällä Kristillisissä maissa ihan jotain muuta arvoa kuin heille, joilla ei ole kunnioitusta ihmiselämälle juuri ollenkaan. Heille elämä on ihan jotain muuta kuin meille. Raha hakee siis kannattavampia reittejä, ja se on suoristamalla mutkat ja siihen mitkään kristinuskon kulttuurin pitkä tie ei oikeastaan sovi ellemme juuri pussita sitä merkitystä. Tästä syystä kirkon on pakko herätä.
Kvarttaalitalous oli hyvä esimerkki siitä miten käy ihmiselle kun välitetään vaan rahasta. Tähän ajattelu on silti tulevaisuuden kuvan mukaan menemässä sillä jos Aasia saa suoristaa mutkat ja me emme niin tässä hävitään jo tiedonsiirron nopeudessa yksinään siksi, että me pysähdymme liian monta kertaa kollaboraatiossa (teoreettisesti jos laskemme transaktioita). Kollaboraatio on sitä tiedon viemistä eteenpäin vaikka se ei ole uuden tiedon löytämistä. Minä en siis ole samaa mieltä Engeströmin kanssa luovuudesta ja sen lisääntymisestä ryhmäominaisuutena - ainoastaan sen, että se lisää jonkun asian terävyyttä tai kelpoisuutta. Jos siis joku keksii kannettavan puhelimen se saadaan kollaboraation avulla pienemmäksi ja kevyemmäksi. Sen sijaan itse innovaatio löytyy yleensä suurin piirtein kuuntelemalla miten lapset puhuvat ilman estoja. Innovaatio ja luovuus ovat siis kaksi eri asiaa; toinen on valmiin hypoteesin sisällä ja toinen purkaa kaikki kategoriat ja työntyy jonnekin alkumäärittelyn ulkopuolelle. Tästä syystä maksettu innovaatio ei voi olla kuin tavara/service, eikä uusia löytöjä sellaisenaan. Löytäjät ja luovat lähtevät ihan toisista syistä kuin estetiikasta vaikka aina puhutaan, että luovuus on estetiikkaa: se voi olla sitäkin minun mielestä mutta ei rajoitu siihen. Luovat vain joutuvat sinne koska valmiiksi putkessa toimiva yhteiskunta ei keksi parempaa paikkaa.
Se on silti samalla merkki siitä, että kun tieteellisten anomalioiden määrä lisääntyy niin syy niihin on juuri lähtökohtaisesti liian valmiin rakenteen takia. Valmis tarkoittaa, että se on ruuvattu pienintä piirtoa myöten jonkun olemassaolevan vuosikymmenen arvomaailman mukaan ja täytyy muistaa, että kaikki asiat muuttuvat; myös valta itsessään ja silti he voivat vain syyttää itseään kun laittoivat kaiken omannäköisensä verkon sisälle.
Ei enää pääse uudelleen rakentumaan - mutta koska maailma on pyöreä se olisi päästettävä vapaaksi. Vesikin pyrkii alaspäin luonnossa, sama pyrkimys on ihmisten mentaalisessa elämässä ja jos sitä pitää väkisin mitä mystisimmissä rakenteissa vesi sammaloituu. Seisova vesi haisee eli tultiin takaisin estetiikkaan.
ihan sattumalta pistin poikani steinerkouluun, joka hänen kohdallaan täytti plantaasinsa hyvin. tämä erityiskoulu tarjosi hänen minäksi tulemisen projektilleen sopivan alustan.
steinerilainen koulujärjestelmä tuntuu aika salaperäiseltä asialta, sellaiselta, jonka luulisi pakenevan määrätietoista tutkimusotetta. enkä minäkään väitä, että pystyisin sen kokonaan paljastamaan.
tiedän, että moni laskee ko. koulun oppilaat tilastotappioihin. useat uskovat, että se on paikka, jossa eurytmia ja kuultomaalaus kelpaavat oppitunneiksi.
jotkut epäilevät, että näillä antroposofisesti valveutuneille demeter-didakteilla ei ole ammatillista pätevyyttä. tunnen ihmisiä, jotka pitävät koulun opetusmetodeja varsin kryptisinä ja tuonpuoleisina.
sivistys on meidän kulttuurissamme oleva käsitys siitä, mitä tämän kulttuurin jäseneltä vaaditaan käytöksen ja opillisen tietämyksen suhteen, jotta häneen voidaan olla näissä suhteissa tyytyväisiä.
minusta sivistys on pikemminkin tiedostamisen kasvua. silloin todellisuus tulee ihmisen omaksi, ei syötetyksi tai myydyksi jostain muualta käsin.
näin ihminen oppii itse luomaan havaitsemalleen maailmalle merkitykset. todellisuus laskeutuu omiin käsiin, kun ei olla tiedostamattomasti omaksuttujen merkitysten armoilla.
pojastani, joka oli eukkatossujensa kärjistä kiinni steinersysteemissä, voin sanoa seuraavaa: hän uskaltaa ajatella pseudoauktoriteetin retorisen ilmaisun ulkopuolella omilla aivoillaan. hän ei ole turtunut lyhytnäköisen valtakulttuurin alaisuuteen. hän on päätoimisesti onnellinen.
hän valmistuu ammattiin, joka leikkaa kirjallisuuden, kulttuurin, teatteritaiteen ja sosiologian sarkaa. palkka tosin ei ole kaksinen, jos vertaa vaikka paperia tekevän koneen hoitajaan, joka tienaa 10 kertaa paremmin kuin sairaan ihmisen hoitaja, ja 7,5 kertaa paremmin kun poikani.
Homo garrulus
Täytyy tulostaa juttusi ja miettiä sitä ajan kanssa. Oleva, etiikka ja kauneus kuuluvat tietysti yhteen antiikin perinteessä. Silmäni kiinnittyivät kirkkoa koskevaan ajatukseesi. Opetusministerin pöydälle tiettyjen kirkollisten piirien lanseeraama ajatus ihmisten suorittamasta seurakunnan valitsemisesta (jo nyt sopii mennä ihan minkä seurakunnan jumalanpalvelukseen ja keskustelupiiriin ihan kuten lystää, ei siinä sinänsä uutta ole) liittyy tähän. Ollaan tultu tilanteeseen, jossa jo seurakunnat profiloidaan ja brändätään ja ihmiset rakentavat itselleen opetusministerin kehotuksesta hengellistä profiilia? Maksajana ovat sitten kaikkein köyhimmät seurakunnat kaikkein köyhimmillä alueilla eli siellä, missä ihmiset armon sanomaa kaikkein kipeimmin tarvitsevat. Samalla irtaannutaan ruumiista, kotiseudusta jne., muututaan enkeleiksi, joilla ei ole ruumista eikä paikkaa, kun usko oikeisiin enkeleihin on hylätty (yritetään siis itse olla enkeleitä).
Meri
Tampereella kaikki fiksut perheet pistivät 70-luvulla lapsensa steinerkouluun, paitsi meidän perhe, koska musiikkiluokat perustettiin juuri silloin, kun omaa opintietäni mietittiin ja satuin läpäisemään testit. Maine oli se, että steinerkoulussa on kuvataiteita ym. taiteita sekä lisäksi pyritään käsittämään todellisuudesta jotakin muutakin kuin kaupungissa vallinnut dialektinen materialismi, tää tyäläisen selkärangasta Takolla herrojen repimä viaraantuminen ja niinpoispäin. No joo.
Riippuu luultavasti ihan steinerkoulusta ja sen henkilökunnasta, millainen se on. Taideaineita pitäisi koulussa enemmän painottaa ja sitä sivistystä, jonka mukaisesti sivistys on todellisuuden käsittämistä ja kykyä elää siinä.
En usko antroposofian ihmistyyppijaotteluihin, nämä koleeriset ym. persoonallisuudet, mutta jollakin tavalla koulu aina istumajärjestyksensä tekee, eikä mikään istumajärjestys tai ihmiskäsitys ole pomminvarma. Steinerin historianfilosofia on käsittääkseni soopaa, mutta niin on suuri osa muustakin historiantulkinnasta. Hieno homma, että olet mahdollistanut pojallesi itsenäisen koulunkäynnin mahdollisuuden. Steinerkoulujen oppilaista on tehty tutkimuksiakin, en enää muista tarkasti tuloksia, mutta kyllä tuo kommunikaatio- ja ilmaisutaitopuoli muistaakseni oli hyvät tulokset saavuttanutta.
Olen sitä mieltä, että vanhempien kannattaa tarjota lapselleen jokin arvopohja. Se tarvitaan siksi, että kasvaessaan ihmisellä on lähtökohta, jota vasten hän voi muodostaa itselleen oman käsityksen maailmasta. Jos ei ole mitään, niin sitten ei ole mitään arvosteltavaakaan. Vanhempien typeryys on yksi elämän suurimmista lahjoista ja rakennusaineista.
Petrin vastauskommentti merille on koko blogistanian hienoimpia.
Mutta toki myös merin avoimmuus hätkädytti.
Emme tunnusta enempää. On tullut märehtemisen aika...
petri ja rauno
steinervalintaani vaikutti aika paljon 1990-luvun alun koululaitoksen tila. koulut olivat silloin nurkassa ja eristyksissä ministeriön, keskusviraston, lääninhallituksen, kouluosaston, kouluviraston, koululautakunnan ja-mitä-niitä-onkaan muodostamien renkaiden sisäpuolella.
opettajillekin koulu tuntui olevan ennen muuta ammattiyhdistyskysymys, tuntimääräkysymys ja resurssikysymys. minulle syntyi se käsitys, että happi opettajanhuoneesta alkoi olla lopussa.
sitäkin pohdin, onko koulussa oleminen lapselleni tehokkain tapa oppia tai paras tapa sosiaalistua. kuka itseään kunnioittava aikuinen tekisi älyllistä ponnistelua vaativaa työtä 30 hengen ryhmässä tasan 45 minuutin jaksoissa huoneessa, johon on sijoitettu aivan eri asioista kiinnostuneita ihmisiä.
aikuisten maailmassa sitä kutsuttaisiin ajanhukaksi. lasten maailmassa sen nimi on koulunkäynti.
ovathan oppilaat kyllä keskellä tieto- ja informaatiovirtoja, mutta eivät ne enää paljon sivua koulua. mediat ja elektroninen tiedonvälitys ovat luoneet kokonaan uuden oppimistodellisuuden.
muistan oman kansakouluaikani ahdistavana. opettajan äänijänteet muistuttivat m.a. nummista ja kaurapuuroa riitti.
puhumattakaan niistä kaikista harmaiden koulupäivien ankeista sävyistä, joista joku elämää rakastamattomampi lapsi olisi vähällä vaivalla saanut umpimustaa.
tuohon synkäksi sävytettyyn semiotiikkaan mahtuu toki valopilkkuja siihenkin.
esimerkiksi uskonnonopettajani, joka oli paras todiste siitä, että arvot eivät asu koulujen seinissä, vaan ihmisissä.
hänen maailmankuvaansa eivät hallinneet ulkoiset pakot - 'kouluhallitus käskee' , 'opetussuunnitelmissa edellytetään' , 'yhteiskunta vaatii'
sain nauttia hänen erityishuomiostaan. ne olivat pieniä, mutta riittivät joka-aamuisen koulukatastrofini torjuntaan.
Meri
Kirjoitin jotenkin siihen tapaan, että koulu ei voi valmistaa lautasta joka oppilaalle erikseen. Se on tosiasia. Mutta eri asia on se, että sen pitäisi. Kant tiesi tämän nk. sollen-können -periaatteessaan.
niin tätä jäin katselemaan blogitekstissäsi..sitä lautasta jokaiselle erikseen jossain
vaan lasteni kohdalla asia on jo loppuunkäsitelty
tutustun garrulukseen minäkin tämän jälkeen
Ihanaa Dudivie, voisimmeko ihan oikeasti tutustua. Please.
Homo garrulus
Dudivien majoille saattaa olla pitkä lentomatka, mutta se varmastikin kannattaa. Nostakaahan malja Timonin haudalla puolestani.
mikäs misantroopeissa sitten kiikastaa?
Lähetä kommentti