Piispuudesta

”Mitä mieltä itse ja aivan henkilökohtaisesti olette parisuhteen rekisteröineiden siunaamisesta? Eikä teidänkin mielestänne sen torjuminen ole rakkaudetonta, kristinuskon syvimmän hengen vastaista? Mitä mieltä itse olette siitä, pitäisikö hedelmöityshoitoja antaa myös yksinäisille naisille ja lesbopareille? Oletko itse ihan tosissasi sitä mieltä, että avioliiton ulkopuolisista seksisuhteista pitäisi pidättäytyä? Olisiko kirkon aika radikaalisti päivitettävä seksuaalimoraalinsa, jotta se olisi lähempänä ihmisten konreettista elämäntodellisuutta? Onko kylliäisten ja muiden liberaalien kohtelu mielestänne kristillisen rakkauden mukaista? Uskotteko ihan oikeasti, että Jeesus käveli veden päällä tai on noussut kuolleista tai on hän ihan oikeasti syntynyt neitseestä? Oletko ihan vakavasti sitä mieltä, että kristinusko on ainoa oikea uskonto?”

Lainaus on Tampereen hiippakunnan piispan Juha Pihkalan uudesta teoksesta Piispa (Minerva 2007).

Kuka järkevä ihminen viitsisi hakeutua virkaan ja tehtävään, jossa ulkopuolisen silmin ihmiselle maksetaan siitä, että hän eräänlaisena elämänkatsomusjuontajana antaa vastauksia tuollaisiin kysymyksiin ja selostaa niiden luonnetta?

Että vastaisiko

a) kaikesta huolimatta me kirkossa uskomme, että taivas on sininen.
b) ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta tervetuloa kirkkoon sunnuntaina klo 10. 00
c) kannatan henkilökohtaisesti kaikkea sellaista, jota kannattaa kannattaa, onko tiedossanne lisää poikkeustilanteita, joita voisin kannattaa?

Esimerkiksi yliopistoteologien raskaan sarjan loistaminen poissaolollaan Tampereen piispanvaalin ehdokasasettelusta vihjaa, että vastaus saattaa olla, että virka ei ole kovinkaan tavoiteltu tällä hetkellä. Että siihen ei oikein liity nostetta.

Viittaus yliopistoteologien raskaaseen sarjaan on erityisen osuva Tampereella, jonka piispat tapasivat entisessä ja hyvässä maailmassa olla entisiä professoreita.

Muutos on tietysti jo vanhempi asia. Nykyisestä piispakunnasta ainoat entiset professorinviran haltijat ovat Björkstrand ja Huovinen.

Vaatimaton ja kenties väärä käsitykseni on, että esimerkiksi Saksassa vastaus yllä olevaan kysymykseen on selvä. Siellä piispanvirka on kirkkopoliittisesti värjäytynyt junailijan tehtävä. Eli toisin sanoen: jos olet lukuihmisiä ja hartaudut Bachista, niin pidättäydyt ulkona tästä karnevaalista.

Nöyrään tapaani mahdollisesti vääräksi myöntämäni kuvaukseni luterilaisuuden emämaan tilanteesta on mielestäni itse asiassa täysin oikea. Joskus mietin, onko Suomen kirkon tulevaisuus hieman samanlainen piispanviran osalta.

Kysymysmerkkejä ei ainakaan vähennä sekään tosiasia, että eri puolilla maata esiintyy painetta etsiä vastausta pappien kysymyksiin pikemminkin nuoremmalta konstaapelilta ja käräjätuomarilta kuin piispalta ja tuomiokapitulilta. Hymiö.

Mistä kaikesta muusta kuin eläkkeelle jäämisestä lie indikaattori, että nykyisen piispakollegion dogmaattisen eli vihkimyksessä ja kirkkolaissa keskeiseksi piispan tehtäväksi määritellyn teologian ulottuvuuden asiantuntijakolmikon omaleimainen jäsen, piispa Pihkala, nostaa piispanviran tarkastelun kohteeksi? Ne kaksi muuta, jotka tuntevat kirkon uskoa ja oppia akateemisessa merkityksessä korkealla vaativuustasolla ovat piispat Huovinen ja Peura.

Ja mistä on merkki se, että kun piispa Huovinen takavuosina tahtoi esiintyä kysyjänä teoksessaan Pappi?, Pihkala ei liitä kirjansa otsikon perään kysymysmerkkiä? Ero on liian ilmeinen, että sitä voisi pitää harkitsemattomana.

Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Pihkala tarkastelee piispuutta nykyisessä Suomessa, toisessa piispanviran teologista historiaa ja kolmannessa osassa, joka on lyhyt, hän luonnehtii jonkin verran omaa toimintaansa. Koko kirja sisältää henkilökohtaisia muistoja, mutta sen subjektiivisuus liittyy pikemminkin teologiseen tulkintaan piispuudesta kuin suoraan henkilökohtaisiin muistoihin.

Kirjassa on monia kiinnostavia teologisia huomautuksia.

Pihkala nähdäkseni asettuu meikäläisissä oloissa pikemminkin vahvan piispuuden kuin matalakirkollisen piispuuden kannalle.

Hänen näkemyksensä kirkon työstä on piispalähtöinen, mutta ei epäkollegiaalinen. Tämä voi olla henkilökohtainen perusteltu teologinen korostus, mutta mietin, millainen on sen suhde suomalaisen kirkollisen kulttuurin nykytilaan, joka osittain selittyy niin sanotusta postmodernista ajattelusta että myös protestanttisessa perinteessä korostuvasta hengellisestä itseluottamuksesta ja yksityisyritteliäisyydestä.

Pihkala esimerkiksi käsittelee pohjoismaiden piispuuden erilaista historiaa kuin saksalaisen piispuuden. Saksassa piispallinen seuraanto oli katkennut ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa piispa on verrattavissa kirkkoherraan. Tällöin myös piispaksi vihkiminen on pikemminkin virkaan asettaminen (installaatio) kuin varsinainen vihkimys (ordinaatio), jossa yhdestä kirkon virasta ikään kuin aukeaa säie, joka ei palaudu tämän yhden viran toisiin säikeisiin, jotka ovat pappisvirka ja diakonian virka.

Jos ei kirjasta lukija muuten pidä, se kannattaa lukea ainakin sen osalta, että se selostaa sen, mitä kirkkolaki sanoo piispan tehtävistä ja mitä piispa vannoo ja mihin kysymyksiin hän piispaksivihkimyksessä lausuu ”tahdon”.

Pihkalan omalle piispuudelle on ollut tunnusomaista piispanviran näkeminen jumalanpalvelukseen liittyvänä. Tässä hänen käsityksensä on vanhakirkollinen. Piispan keskeisin tehtävä vanhassa kirkossa oli jakaa ehtoollista ja esittää Kristuksen maailmanlaaja kutsu.

Piispa edusti näin toimiessaan radikaalia elämänotetta. Toisaalta hänen oma radikaalisuutensa oli kätkettyä ja kaitsijan tehtävästä johtuen hänen radikaalisuutensa oli Kristuksen ja seurakunnan radikaalisuutta.

Tässä mallissa kirkkolaivaa ei heiluta piispa vaan seurakunta sekä koko elämän meri.

Vanhassa kirkossa kovaa kirkkopolitiikkaa piispat epäilemättä harjoittivat. Niin sanotut yhteiskuntasuhteet olivat kuitenkin varsin toisella tasolla muodostuvia: ensimmäisillä vuosisadoilla ne olivat myös konfrontoivia.

Esimerkiksi kirkon virkanäkemystä ja johtosääntöä muodostaneen Ignatios Antiokialaisen kirje on kirjoitettu matkalla Roomaan vangittavaksi.

Äkkiseltään näyttää, että konfrontaatio yhteiskuntasuhteissa ei kohtaa mitenkään nykyistä tilannetta. Mutta ehkä Ignatioksen matka muistuttaa pienen yksinäisen piispaparan kulkua salamavalojen loisteessa. Kahleet kolisten näitä nykyisinkin viedään, vaikka kretonkia ja platinaa ylisummaan onkin lisätty.