Samaa sukupuolta olevien siunaamisesta

Olen menossa huomenna erääseen tilaisuuteen, jossa käsitellään kirkon seksuaalietiikkaa koskevia taustaselvityksiä.

Lampsin tuossa puolitoista tuntia puudeleineni ja pyörittelin päätä: ilman näiden kysymysten käsittelemistäkin olisin kyllä elämästä selvinnyt.

Mutta ei.

Joku nyt siten jostakin keksi työntää asiat agendalle, ja siellä ovat ja pysyvät, tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän keskeisinä, ainakin otsikoita synnyttäen – mikä herättää epäilyksiäni vahvimmin sen suhteen, ovatko nämä asiat kovinkaan tärkeitä.

Niiden ihmisten osalta, joita ne koskevat, ne ovat tärkeitä. Tämän mieleen juolahtaminen vähintäänkin asettaa sordinon omien mietteiden muokkaamiselle.

Avioliitto, ihmissuhde, vihkiminen ja siunaaminen ovat kaikki monisyisiä käsitteitä. Avioliitto on instituutio, joka kirkosta riippuen on enemmän tai vähemmän jumalallinen tai yhteiskunnallinen. Roomalaiskatolinen kanta on selvä. Avioliitossa syntyy Jumalan oma side ihmisten välille ja tästä syystä avioliitto on sakramentti eli jumalallinen salaisuus. Joka eroaa ja solmii uuden avioliiton entisen aviopuolisonsa eläessä, pysyy kirkon jäsenenä, mutta hänelle ei jaeta ehtoollista. Kaikkea ei voi saada, vaan valinnat merkitsevät aitoja menetyksiä, opettaa roomalaiskatolinen kirkko.
Protestanttinen perinne on epäselvempi. Avioliitto on kyllä Jumalan asettama, mutta Hän on asettanut sen luonnolliseen elämänjärjestykseen siten, että avioliitto on ensisijaisesti yhteiskunnallinen instituutio. Kirkollisessa vihkimisessä pappi käyttää myös yhteiskunnallista virkavaltaa julistaessaan henkilöt aviopuolisoiksi ja siunaa sekä yhteiskunnallisen instituution että tässä instituutiossa elävät ihmiset.

Voisi ehkä sanoa, että jonkinlaisesta vihkimisen ja siunaamisen välillä vallitsevasta käsitteellisestä hämärästä huolimatta avioliittoon vihittäessä protestanttisessa perinteessä siunataan sekä yhteiskunnallinen instituutio että siinä elävät ihmiset ja näiden välinen ”luonnollinen” suhde siten, että sekä instituutioon että suhteeseen ajatellaan liittyvän uskonnollista väritystä.

Kaikki vanhat kirkot pitävät avioliittoa miehen ja naisen välisenä sidoksena, jonka keskeinen tarkoitus on lasten saaminen ja perhe-elämä. Tämä on yksinkertaisimmillaan se, mitä voi sanoa kristilliseksi käsitykseksi avioliitosta.

Yhteiskunta ei pidä samaa sukupuolta olevien henkilöiden rekisteröityä parisuhdetta avioliittona. Siihen ei liity ns. siviilivihkimystä. Rekisteröity parisuhde on juridinen pakti, joka järjestää samaa sukupuolta olevien elämän lain edessä samanlaiseksi kuin avioliitossa elävien suhteen. Rekisteröity parisuhde ei oikeastaan ota kantaa sen rekisteröityjen keskinäiseen rakkaus- ja sukupuolisuhteeseen vaan sen sijaan tämän suhteen suhteeseen lakiin. Vaikka se rinnastetaankin avioliittoon, se on selvästi instituutiona keveämpi ja hämärämpi kuin avioliitto.

En aivan ymmärrä, mitä tarkoittaisi samaa sukupuolta olevien siunaaminen. Siunattaisiinko tässä rekisteröity parisuhde instituutiona (jonka Jumala on yhteiskuntaan luomisjärjestyksessä asettanut)? Tämä tuntuisi kummalliselta, koska se on instituutiona jotenkin ”keveä”. Vai siunattaisiinko jonkinlainen instituutiosta erillinen ihmissuhde? Mutta miten tällainen eroaisi jonkinlaisesta ystävien siunaamisesta. Vai ajatteleeko joku todellakin niin, että juuri ja ainoastaan samaa sukupuolta oleva sukupuolinen suhde tulisi siunata? Hohhoijaa.

En kannata ainakaan rekisteröidyn parisuhteen siunaamista erityisenä kirkollisena toimituksena. Tämä ei tarkoita sitä, että mielessäni ei heräisi hyviä toivotuksia saman sukupuolen edustajan kanssa eläville ihmisille. Jos sellainen pariskunta pyytäisi minua toivottamaan heille Jumalan siunausta, toivottaisin sitä – ilman sarvia ja hampaita. Yllä mainitusta käsitteellisestä sekamelskasta johtuen en vain onnistu löytämään perusteita erityiselle kirkolliselle toimitukselle.

Sen sijaan kodin siunaaminen tulee tulkintani mukaan toimittaa kirkon jäsenenä olevan yksinkin elävän ihmisen osalta. Jos kodissa elää kaksi miestä tai kaksi naista, tulkintani mukaan heidän kotinsa voidaan siunata. Parisuhteen rekisteröiminen on mielestäni riittävä vinkki siitä, että kodilla on pysyvä luonne. Avoparin osalta ajattelen toisin, koska heillä ei ole estettä avioliittoon, jonka myötä heidän kotinsa syntyy. Vain jokin hyvin erikoinen vanhuudessa perintö- tms. muodostettu avoliitto voisi ehkä muodostaa poikkeuksen.

En myöskään pidä rekisteröityä parisuhdetta riittävänä perusteena pappisvihkimyksen eväämiseksi. Mistä kukaan tietää, mitä tässä suhteessa tapahtuu ja missä merkityksessä sen piirissä vietetty elämä olisi sellaista, joka on pappisviran kannalta ongelmallista?

Koko pakka voi muuttua, mikäli Suomen lainsäädäntöön tuotetaan tulevaisuudessa sukupuolettoman avioliiton näkemys. Jos tähän mennään, protestanttinen kirkko joutuu jälleen kerran selvittämään sitä, missä merkityksessä avioliitto todellakin on yhteiskunnallinen ja missä merkityksessä hengellinen kysymys. Katolisille kirkoille tämä ei ole ongelma, koska avioliitto on sakramentti. Niiden piirissä ei ole mahdollisuutta ryhtyä vihkimään sukupuolettomaan avioliittoon.

Asiaa monimutkaistaa se, että kristitty henkilö voi kokea suhteensa samaa sukupuolta olevaan kristittyyn siunaukseksi ja Jumalan lahjaksi. Hänellä voi olla yhtä aito tarve suhteensa yhteisölliseen siunaamiseen kuin heteropareillakin. Eikö sitoutuminen, elämän jakaminen jne. ole juuri niitä asioita, joita kirkko suosittaa jäsenilleen ja joita sen tulisi siunata, voidaan perustellusti kysyä.

Tämän tyyppiset näkemykset kyseenalaistavat edellä ilmaisemani kielteisen kannan samaa sukupuolta olevien siunaamiseen erityisenä kirkollisena toimituksena. Mielestäni ne eivät kuitenkaan kyseenalaista perusteita, jotka ovat kantani tukena.

Myönnän, että kantani on tämän hetkinen. Myönnän, että asia saattaa olla anomalinen. Ei esimerkiksi vallitse selvää käsitystä siitä, mistä homoseksuaalisuudessa on kyse. Myös epäluonnollisen ja luonnollisen käsitteet ovat niin vaikeaselkoisia, että ne tuottavat keskusteluun vain lisäongelmia.

Etiikastakaan ei ole oikein apua. Se sanoo, että erilaisuus tulee hyväksyä ja ihmisiä ei saa vainota. Nämä ovat tärkeitä lähtökohtia, mutta ei niillä kovin pitkälle asian ratkaisemiseksi edetä. Erityisesti kantilainen perinne taas sanoo, että jos et tiedä varmasti, mitä ajattelisit jostakin asiasta, tee niin kuin muut.

Ehkäpä huomenna valaistun.