Kirjoitan tämän ylimääräisen kirjoituksen samalla kun tilaan ylilennon Rissalasta.
Tasan kaksikymmentä vuotta sitten, 3. 2. 1988 laskin viimeisen kerran ohimoiltani tuon oikealta vasemmalle puolihuolimattomasti laskevan hatun, joka viestii, että tässä tyttöni, hoi, on pilven veikko, joka on muodostanut valoisan katselmansa taivaan sinessä.
Huomasin asian sotilaspassin osuessa laatikossa käteeni. Vapauduin mainittuna päivänä varusmiespalveluksesta.
Upea sininen vormu oli ihan oikea eikä pidä paikkaansa, kuten moni kulkumies ajatteli, että konstaapeli tekee tuossa työtään. Eikä sekään pidä paikkaansa, että olisin ollut posteljooni, kuten joskus joku ajatteli.
Mutta en minä ollut lentäjä enkä lentäjän poikakaan, joskin gerosiini tuoksui lentokentän vartiokoppiin asti, kun yksin vartiossa seisoin ma.
Olin siis ilmavoimissa, joiden tunnus on Qualitas Potentia Nostra, Laatu on voimamme. Kaiken lisäksi olen aito Tikkakosken mannekiini, sillä varuskunta sijaitsi siellä, Ilmavoimien viestikoulu, jossa olin ensin, sitten myöhemmin minut siirrettiin Santahaminan kautta Kuoreveden Halliin Ilmavoimien Teknilliseen Kouluun.
Muistan, että huoneessani oli kaksi sänkyä. Toisen petasin tarkastuksia varten levyksi. Toisella oli vain patja, ja sillä nukuin. Oli siellä kirjoituskonekin, jolla kirjoittelin kaikenlaista aikani kuluksi.
3. 2. 1988 passit käteen saatuamme ajelimme poikain kanssa portista ulos. Oi sitä vapauden tunnetta, oi.
Armeijamuistoihin kuuluu kertoa kavereille erruukoosta, jota en ole käynyt, kuinka nokkelaa poikaa sitä oltiin. En ollut nokkela, mutta huomaamattani huuliltani putosi hyvä juttu palvelukseni viimeisenä päivänä. Varuskunnan komentaja käskytti minut huoneeseensa. Hän lausui, että me olemme olleet täällä Järveläiseen tyytyväisiä. Lause oli jo karannut suusta, kun huomasin sen: Minäkin olen tyytyväinen teihin, herra eversti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti