Päivä keisarina

Sen jälkeen, kun olin asettunut kaikkien hyvien asioiden puolelle ja kaikkia pahoja asioita vastaan ja kun tämän löytöni sielulliselle taivaalle nostattama Aurinko oli hetkessä värjännyt mieleni lihakset kauniin ruskeaksi, astuin esiin, katsoin kansalaisiani, ja lausuin näin sanoen:

Ettekö ole kuulleet mielipuolesta, joka esitti edistyksen olevan taantumuksen voima! Hän kulki keskuudessanne ja hämmästellessänne hänen puhettaan, vastasi hän teille: Taantumusta te vastustatte kaikki, sillä taantumus on pukeutunut mustaan asuun sekä kypärään ja komentaa tavalla, jota ette voi hyväksyä. Edistystä taas te kannatatte rintanne löytämisen riemusta paisuen. Mutta, sisaret ja veljet, antakaa minun puhua. Sen taantumuksen jälkeen tulee todellinen taantumus, joka ei ole niin typerä, että antaisi itsensä tunnistettaman. Tämä taantumus on kulkeutunut edistyksen sisälle, oi kuulijat. Katsotte sitä edistyksenä, ette näe sitä taantumuksena, pimeytenä, joka se on. Niinpä se riehuu avaruuden kasvoihin verhoutuneena vapaana maailmassa kaiken tukenne saaden ja enemmänkin. Ja vasta kun se on tuhonnut teidät ja maailmanne ja ruumiinne makaavat löyhkäävinä tantereilla petohyönteisten kuhistessa niiden ympärillä, se tekee, kuten jokainen aito sodanjohtaja: se ratsastaa paikalle voittajanratsuin ja näyttää itsensä iltaiselle maisemalle, jonka autereessa se kylpee.

Lopetin puheen, nousin muutaman askelman takanani olevan valtaistuimeni luo ja istahdin puheestani varmaa voimaa nauttineena. Näytin palvelijalle merkin, että hän voisi tuoda kirjurin muistiinmerkitsemän äskeisen puheeni, jotta allekirjoittaisin sen keisarillisella nimelläni Petri Ensimmäinen ja Viimeinen Suuri.

Kansalaiset katsoivat minuun ammottavin silmin, ja heidän työn uurtamilta kasvoiltaan näin tunteen ja ajatuksen liikahduksen kuin unen katkon. Katsoin palatsin muureille ja varmistin jousimiesten valmiuden kuohunnan varalta. Ylimmällä vartiotornilla tarkkaileva sadanpäämieheni kumarsi mietteliäästi.

Jotakin kansassa oli epäilemättä herännyt, liikahtanut kuin tulen sulattama vesi jääkimpaleessa, mutta elämän raskaus ja ankarat olot suojasivat kansaani siltä, että se olisi voinut ymmärtää puheeni sisällön täydellisesti. Olihan tuo puhe kuluttavaa tulta ja sen soihtu valaiseva elävässä sielussa. Olin armollinen ja laupias, ja samalla, kun kansaa kohtaan kokemani myötätunto pakotti minut antamaan totuuden sanan virrata huuliltani lausuin toiveen, että kansa tulisi oman elämänsä suomin turvavarustuksin kätkeytymään sanojeni poltteelta.

Valtakuntani nimikkolintu lensi kevein siivin ja teki kaksi ympyrää palatsin pihan yllä ennen kuin se laskeutui viereeni ja pudotti nokastaan viestin.