Konsertissa

Nerokas pianisti Olli Mustonen soitti eilen Iisalmen kulttuurikeskuksessa noin sadalle kuulijalle loisteliaan konsertin, joka oli sekä ohjelmistonsa että esityksensä osalta sangen korkeatasoinen eli toisin sanoen harvinaista herkkua.

Pidän tästä tällaisesta kovasti. Ei ole ihme, jos Albert Hallissa kosketetaan taivasta, mutta se, että joku soittaa pienelle yleisölle maailmanlavojen täysipainoisella intensiteetillä, on taiteellisesti suuri, mutta mielestäni myös moraalisesti lähes supererogatiivisen kynnykselle vaeltava teko.

En muista, olenko kuullut Mustosta livenä. Muistan hänet parhaiten jostakin 70- 80-luvun televisio-ohjelmasta, jossa siropiirteinen pikkupoika takoi isojen miesten malliin. Fyysinen läsnolo ja eleet olivat kovin, kovin voimakkaita.

Erityisesti eilisen konsertin ensimmäisellä puoliskolla fyysisesti musiikkia yleisölle kuvittava esiintyminen oli niukkaa. Vain muutama käden laaja legaatto otsalle. Toisella puoliajalla, jolla ohjelmistona olikin Beethovenin konserttifyygelille säveltämä mammuttiteos sonaatti nro. 29 Grosse Sonate für fas Hammerklavier menneisyydestä tuttuja eleitäkin alkoi virrata saliin, mutta epäilen, että syy on itse musiikin.

Nämä ovat tietysti hieman ulkotaiteellisen rajalle käyviä huomautuksia. Ne tulivat mieleen lähinnä muistojen takia sekä siksi, että satuin kiinnittämään taannoin huomiota Paavali Jumppasen tapaan istua pianon takana ylhäisenä kuin vastanimitetty eversti. Tällä ei ollut musiikin laadun kannalta. Ero on vain huomattava, ja oikeastaan yllätys Mustosen kohdalla oli, ettei hän liukunut flyygelin päällä esimerkiksi sillä tavoin kuin Glenn Gould, jonka soittoa hänen soittoansa ajoittain muistuttaa, kuitenkin siten, että Mustonen tekee täysin itsenäisen vaikutelman ja hänellä kuulostaa olevan ajateltu kokonaiskäsitys pianon ilmaisumahdollisuuksista.

Näihin mahdollisuuksiin Mustosen soitossa sisältyvät niin tavatonta voimaa edellyttävät, lähes murskaavat lyönnit, joista kielet ovat katketa kuin myös pehmeät, meditatiiviset ja pysähdyttävät, silittävät hetket sekä tietysti erittäin selvästi aksentoidut virtuoosihetket, jolloin sormet kulkevat koskettimistolla vuoristoratamaista vauhtia.

Ensimmäisen puoliajan ohjelmana oli Bachin Partita nro 1 B duuri. Bachin pianokappaleet ovat isällisiä sikäli, että ne oikeastaan synnyttävät koko pianomusiikin. Ne ovat nerokkaita ja niissä kuulija kohtaa jonkinlaisen pianomusiikin maailmankaikkeuden alkusingulariteetin sekä siinä ensimmäisen sekunnin miljoonasosan aikana määrittyvät alkuehdot.

Toisena sarja oli Sergei Prokjofjevin Kuusi kappaletta op. 52, jota ei ehkä aikaisemmin ole Suomessa soitettu, ainakin Mustonen kertoi näin konsertin tiimoilta julkaistussa lehtijutussa. Sarja on tavattoman monipuolinen, siinä osia, jotka sopisivat sähkökitarasooloiksi hevirokkiin, mutta myös aivan toisesta maailmasta olevia pehmeän keinuilevia melodisia osia. Yhden kuuleman perusteella mielenkiinto teosta kohtaan heräsi. Pitäisi kuulla tietenkin useampia kertoja, jotta taitaisi käsittää teosta syvemmin.

Musiikki juhlistaa illan ja elämän.