Venäläinen kapellimestari Ilja Musin teki kansainvälisen läpimurtonsa hieman yli 90-vuotiaana juuri ennen kuin kuoli 1999. Sitä ennen hän oli opettanut Leningradissa/Pietarissa ja kouluttanut vuosisadan suuria kapellimestareita.
Yksi hänen oppilaistaan on Valeri Gergijev, jonka omaa opetusta ihailin televisiosta illalla yhden oppitunnin verran.
Gergijev opastaa mestariluokalla nuoria kapellimestareita. Nämä johtavat sinfoniaorkesteria, Gergijev seisoo taustalla ja puuttuu peliin tarpeen vaatiessa. Yleisöäkin on paikalla.
Gergijevin huomatukset ja esimerkit olivat kaikki kiinnostavia, ei ainoastaan musiikin vaan yleensä johtamisen ja työnteon kannalta.
Lähes kaikkien nuorten oppilaiden gestiikka oli puutteellista ja heidän suhteensa omaan kehoonsa keskeneräinen. Heillä ei ollut riittävää auktoriteettia eikä luontevaa suhdetta orkesteriin. Tämä arvostelu siitäkin huolimatta, että he olivat omalla alallaan jo pitkälle ehtineitä ammattilaisia.
Eron huomasi, kun maestro astui esiin ja näytti mallia.
Gergijev tietää täysin, mitä hän tekee. Hänen jokaisen liikkeensä on tarkoituksenmukainen. Hän kontrolloi orkesterin täysin, mutta samalla auttaa sitä tuottamaan sen musiikin, jota kapellimestari itse ei tietenkään tuota, mutta joka jollakin salaperäisellä tavalla asuu hänessä.
Gergijev on kuin käärme, joka luikertelee, mutta samalla hän kykenee pistämään oikealla hetkellä.
Hänessä on niin räjähtävyyttä kuin Ikaroksen lentoakin, joka perustuu absoluuttiseen musikaalisuuteen sekä oman kropan käyttöön tämän tuntemuksen ilmaisemiseksi.
Tottumattomampi on liian epäselvä tai hätäilee niin, että soittaja nielaisee soittimensa ja puolet laadusta katoaa. Nuori kapellimestari seisoo väärässä asennossa soittajiin, jopa pakenee näitä tai katsoo väärään suuntaan tai hajaantuneesti. Hänen käsissään ei ole vivahteikkuutta, laajuutta eikä voimaa eikä viittominen nouse hänen musiikille virittyneen kehonsa kokonaisvirityksestä.
Gergijevin oppitunti on hyväksi opiksi musiikista kiinnostuneiden lisäksi jokaiselle, joka joutuu ja saa miettiä johtajan työtä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
http://www.iupress.indiana.edu/catalog/product_info.php?products_id=51629
Tämän päivän uunituore tuliainen suoraan postiluukusta.
Vaikuttaa siltä kuin yli kymmenen vuotta sitten kehittelemäni idea Nietzschen 'pietistisen 'alkuperän', hänen 'ei-teisminsä' ja dionyysisen hurmionsa erottamattomasta suhteesta olisi 'kaapattu minulta unessa - tvs.';)
Mutta tätähän en pysty todistamaan, varsinkaan, kun kyseessä ei ole mikään uusi - joskin kyllä tarkemmin artikuloimaton - ajatuskuvio.
Musiikki on dionyysinen elementti par excellence.
Muuan viulisti selosti minulle vuosia sitten, miten klassisessa musiikissa on sopimatonta, jos konserttitilanteessa muusikko näkyvästi laskee tahtia esimerkiksi naputtamalla jalkaa lattiaan (vaikka olisi huopatossut jalassa). Ruumiin liikkeet kertakaikkisesti olivat vain säädyttömiä törkeyksiä. Rytmin laskemisen on tapahduttava huomaamattomasti esimerkiksi niin, ettei isonvarpaan liike kengässä paljastu.
Tämä kapellimestarin tointa koskeva kirjoitus edustaa melko erilaista käsitystä musiikin luonteesta. Soitettu ja kuultu musiikki eli siis ääni itsessään on painetta; se on fysiikkaa. Kunnon laulaja laulaa ikään kuin "koko ruumiillaan", ja samoin myös kuulemiselämys on parhaimmillaan niin kokonaisvaltaien, että ihminen myös "kuulee koko ruumiillaan". sana orkesterikin on alkuaan liittynyt likeisesti tanssiin. Aihepiiristä on aivan varmasti kirjoitettu paljon, koska maailmassa on varsin vähän aiheita, joista ei ylimalkaan olisi kirjoitettu. Mutta voi silti olla, että musiikin ruumiillisuus on silti jäänyt tarpeettoman vähälle huomiolle.
Taitava puhujakin tietää puhuvansa koko ruumiillaan ja että retorinen vakuuttavuus lähtee kantapäistä. Sikäli kuin ajatellaan,e ttä musiikki liittyy inhimilliseen henkevöitymiseen, on paikallaan korostaa, että henki ilmaisee itsensä materiassa.
RR: Suomessa ei tarvitse unta nähdä; täältä ei odoteta mitään tulevankaan ja sen takia tänne iskostetaan järjestelmiä joiden rooli on puhtaasti vain seuloa mistä jotain saisi irti muita varten. Älä unta näe, että meidän löydöt olisi ikinä maailmankartalla: ne ajat menivät jo.
Nykyään puristetaan köyhää ja lypsitään nousukkaita ja he saavat mitaleja ja taputuksia mutta rahat menevät aina ja systemaattiseti pois maasta. Sellaiseen saat luvan tottua Rauno, ja se voi olla varsin hyvin sinun ajatus joka on saanut siivet, sillä sitä juuri tapahtuu koska tekstit vaihtavat sekunnissa omistajaa ja se, jolla on valmis verkosto ja jakelukanava voittaa aina. Perälauta vuotaa siis ihan tahallaan, näin on Suomi rakennettu ilmeisesti.
Katso vain esim. Espoota ja sen taloutta tai sairaaloiden tilanteita: murenevat käsiin meille ja syy on se, että ovat tahallaan ajaneet ne alas jotta voisivat vain hyödyntää rakennuksia ja laitteita. Katso nyt mitä Hus:kin tällä hetkellä kirjoittaa: talo on kuulemma tyhjennettävä ja samanaikaisesti rekrytoidaan uusia ihmisiä. Mikäköhän on ensi vuonna, mieti sitä. Jotain on meneillään joka ei ole ehkä ns. alun perin ollutkaan tavoitteena vaikka älykäs on nähnyt alasajon jo vuosia.
Sinne ollaan päästy kaikenlaisin ns. konsultoinnin ja tutustumiskäyntien avulla: avuliaasti suomalainen päästää sisään eikä tajua, että pian menettää ohjakset kokonaan. Siinä sitten ostamme liput omiin teattereihin. Pitääkö olla niin kohtelias ja tottelevainen?
oikeassa olet, jusa; ihminen ei ota vastaan musiikin värähtelyvaikutuksia pelkästään korvalla, tuolla ihmeellisellä äänenpyydystimellä, vaan koko fysioakustisella kehollaan.
tuntuisi muuten hassulta, että kapellimestari voisi toteuttaa nuottien alla lymyilevän ilmaisun eräänlaisena vähäeleisenä jäyhä-jakkena.
jos otetaan esimerkiksi vaikka sibeliuksen ykkösen intohimojen pursuamiset ja orkestraalisen materiaalin räjäytykset, niin olisihan se ihme, jos inspiraatio ei nousisi neitseellisestä nuottipaperista liike-energeettiseksi informaatioksi kapellimestarin koko kroppaan.
henki liikuttaa ruumista niin paljon kuin vain ihmisen rajoitettu kapasiteetti pystyy ottamaan vastaan.
Hitto Jusa - loistava kommentti! - sä olet ties mitä!
meri, HG
mä väsyn, mä en jaksa enää...plaa plaa plaa
Et tietenkään jaksa koska et halua kuulla totuuksia, sillä sinun miehinen maailma koisi romahtamisen: olet uskonut vääriin kiinnekohtiin: maailma ei olekaan sellainen mitä olet luullut. Maailma onkin aika paljon toisenlainen ja naisten suusta ei tule ismejä vaan totuuksia elävästä elämästä ja siitä et pidä.
Älä siksi lue vaan pysy siellä pumpulimaailmassasi, jossa on kiva miettiä abstrakteja ukkoja abstraktissa maailmassa, ikäänkuin täysin ulkopuolisina.
Mutta sitten jos haluat olla mies saappaissasi eikä taustalta huutava teoreetikko niin rupeat ainakin lukemaan mitä me sanomme.
Don Jusa,
en tiedä, onko orkesterisoittajan tai muissakin rooleissa esiintyvän klassisen musiikin soittajan rytmin jalalla naputtaminen julistettu pannaan esteettisistä syistä, mutta siitäkin on hilpeitä kokemuksia, että kun moiseen sorrutaan vaikkapa harjoituksissa (missä ehtii tämänkinlaisia asioita tsiigailla), jalka vispaa eri tahtiin kuin kapellimestarin puikko. Eli rytmiset impulssit pitäisi ottaa sieltä ja ympäristöstä; oman rytmin takominen eristää muista ja hajottaa kokonaisuutta. Soolosoitossakin rytmin pitäisi olla mielessä enemmän kuin yhdessä raajassa. Beatin iskemisen kielto ei tarkoita sitä, että muu ruumiinkieli olisi kiellettyä. Ei passaa olla lukossa. Liikkeiden on syytä olla tarkoituksenmukaisia ja kohtuullinen heilunta vapauttaa, mutta ei häiritse.
Lähetä kommentti