torstai 7. helmikuuta 2008

Hylätyt päivät, valloitetut valtakunnat


Kauteni neljänteen laskuun tultaessa oli elämä valtakunnassa etsiytynyt kuin vesi uomaansa. Myös oma elämäni oli vaatetettu harkittujen hovitapojemme uljaaseen mutta turhaa koreutta karttavaan pukuun.

Milloinkaan ei aamuaurinko ollut löytävä minua makuultani. Ensisäteen leikatessa huoneeseeni olin jo virkistäytynyt palvelijan tyköni tuomissa kahdessa kultaisessa vadissa suloisesti laineilevan lähdeveden avulla, suorittanut notkeuteni yllä pitävät voimailuliikkeeni ja kulkenut työpöytäni äärelle. Siellä odottivat kuuliaiset kahdeksan, kirjoittajat, jotka kopioivat jokaisen sanani, joista kukin oli osa kahdeksaa eri lausetta ja nuo kahdeksan eri lausetta eri tapaisia viestejä eri tahoille.

Aamupäivä sujui tämän toistuvan työn merkeissä. Juuri ennen puolen päivän lyöntiä päälakeija soitti kongia, joka oli merkki keskipäivän leijanlennätyksestä sekä sen jälkeisestä keittohetkestä. Olin näet määrännyt valtakuntaan tavan, jonka mukaisesti jokaisen vapaan kansalaisen oli koettava kerran päivässä lento, nousu taivaan pilvien luokse leijaa lennättämällä. Vaatimattoman keiton nautittuani palasin työhuoneeseeni. Otin vastaan lähetystöjä, valtakunnan rajalla sijaitsevan leijavalmistamon johtajan huolineen, ystävällisten naapurivaltioiden edustajat ja valtiomme lapsukaisia, jotka tahtoivat tulla koskettamaan sen johtajan lihaksikasta kehoa. Otin nuo viimeiset usein syliini, kohotin heitä korkeaa kattoa kohti ja kuljetin puoliympyrän muotoisen ikkunan luo, jonka takaa paljastui pastellimaisen pehmeä alanne.

Ahkerointi jatkui myöhään iltaan, nuo keskustelut, vastaanotot, leijain valmistamisessa antamani neuvot, lasten kasvattaminen, viestien sanelu. Vihdoin päivän jo hämärtyessä saatoin suoda itselleni hetken levon. Käyskentelin silloin palatsin parvekeulokkeelle, nautin minulle tuotua haaleaa vettä, johon oli puristettu sitruunaa. Usein tuossa raukeudessa pyysin tallimestaria tuomaan ratsuni satuloituna jotta saattaisin paeta alanteelle vahvistaakseni kehoni taipuisuutta.

Sellainen oli työpäiväni, päivästä ja viikosta toiseen, vuosi vuoden jälkeen, ehyt, tarkoituksenmukainen, iltaan päättyvä.

Yöt olin yksin.

Työstin silloin, tuossa absoluuttisen yksinäisyyteni antamassa luovassa ja tutkivassa tilassa, teoreemoja. Saatoin tutkia musiikkia, fuugan teeman eri tasoille asettumisen luomaa eheyttä ja tähän perustaan muodostuvia yhä moniteemaisempia fuugia. Tai saatoin ihmetellä kolmiluvun täydellisyyttä tai piirtää paperilleni sarjoja kuten 1 2 3 5 8 13, niiden yhteyttä ihmiskehoon, joka oli talo tai rakennettuun taloon, joka oli keho. Erityisellä keskittymisellä katselin rajaa ja mietin, onko sen toisella puolella jotain. Ja jos vastasin ei, päädyin vastakohtaan, sillä niin sanoessani näin rajan toiselle puolelle ja mikä julkeampaa, kerroin mitä siellä näin.

Silloin sota syttyi.

Oli hyökättävä, mutta päätin tehdä sen hallitusti. Ryhmitin joukot pareittain ja käskin heidän ratsuväkeä lukuun ottamatta kaivautua tunnelimaisiin muodostelmiin rajan ali. Kivikaatimet, joihin hyödynnettiin nyt myös leijatekniikkaa, kätkimme takarintamalla leviävän kasviston alle.

Kenraaleille antamani suunnitelma oli tarkoituksellisen viekas: jos hyökkäyksemme olisi hienostunut ja kaunis, se pakottaisi vihollisen toimimaan samalla tavoin.

Oli siis annettava vihollisen tiedustelulle vinkki taktiikastamme. Niinpä määräsin ottamaan vankeja ja kuiskuttamaan heidän korviinsa aikeemme ja ikään kuin vahingossa antamaan heidän karata. Vangit, viekkaan suunnitelmamme kalpeaksi pelottamat ihmisparat, joiden ruoansulatus ei ollut enää milloinkaan palaava järkytyksestä ennalleen, ryntäsivät omalle puolelleen ja solkottivat, mikäli enää kykenivät muodostamaan käsitettäviä lauseita, koko julman suunnitelmamme pahaa aavistamattomille johtajilleen. Näin vihollinen joutui kavalaan ansaan ja taistelemaan niiden sääntöjen mukaisesti, jotka olivat meidän sääntöjämme.

Jos lähetimme kolme jousimiestä vapajavan sillan ylitse, tiesivät he, etteivät lähettäisi useampaa vastaan. Jos tulimme padon luokse, eivät he sitä murtaisi, sillä he tiesivät sen sääntöjemme vastaiseksi.

Sääntö säännöltä mursimme vastarinnan vihollisen sulautuessa ajatustapojemme muotoiseksi ja menettäessä oman maansa.

Niin valtakunta laajentui, ja se on laajentunut siitä asti. Rauhalliset työpäivät jäivät kukaties taakse, mutta laajentumisen kauneus häikäisi ja kuin huumasi meidät ehtymättömästi etenevät.

5 kommenttia:

dudivie kirjoitti...

Millaisiin käsiin olet paikallishallinnon uskonut
oi arvon hallitsija

jarvelainen kirjoitti...

Duudi
Jokainen paikka oli täydellinen hermoverkosto, joka vastasi kaikkia muita paikkoja ja oli simultaanisessa sähkökemiallisessa suhteessa toisiin. Yhdessä paikat muodostivat eheyden, jonka vuoksi kahdeksan kuuliaista, nuo kirjurit jotka muistiinmerkitsivät viisauttani kuin energian perimmäistä lähdettä, riittivät kuvernööreiksi. En ollut kuitenkaan keskus, vaan kaikkialla vapaasti muuttuva sama.

a-kh kirjoitti...

Terrakottamiesten pitkä marssi.

Ripsa kirjoitti...

Tässä on jotain samaa kuin Peter Hoegin Hiljaisessa tytössä.

Sodasta selviää pehmein keinoin. Kirjassa Kööpenhaminakin keinuu.

Jos olisi sellainen keisari joka hallitsisi fuugan keinoin, hän olisi jotain aika ainutlaatuista.

Ehkä joskus vielä.

dudivie kirjoitti...

upeata tekstiä upeata, tuleeko tästä suuri kokonaisuus?