maanantai 6. lokakuuta 2008

Runoruhtinas, yksin valtias

Jos tulisi valita yksi Paavo Haavikon runoista, se olisi tämä: "Puut, kaikki heidän vihreytensä./ Halusin ojentaa sinulle nurmikon,/ kämmenellä,/ koska oli kevät./ En ehtinyt."

Yllättävää, että muista mieleen tulee vain muutama, kokoelmasta Viiniä, kirjoitusta, ne hauskankatkerat "Kukaan ei ymmärrä minua" ja "On paksu, paksu, paksu, paksu, paksu Margot".

Muista hänen kirjoistaan luin Kansakunnan linjan, Yrityksen omaksikuvaksi, kaksi muistelmateosta, joissa hän kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa sekä aforistiset kokoelmat, osittain Rauta-ajan sekä viimeisen kokoelman Ei. Siis Kyllä.

Aforismeista monet kiittivät kokoelmaa Puhua, vastata, opettaa sekä tutkielmaa Rahasta. Kun olin nuori, kirjallinen pommi oli Pimeys, ja hieman sen jälkeen After the Deadline, jonka yhteydessä Haavikko lausui lopettavansa runojen kirjoittamisen, kirjan, jota ei löytynyt kirjakaupoista ja jonka siteeraaminen ja selostaminen oli käräjien uhalla kielletty.

"Tämän on kirjoittanut eräs ainut kaikkien alojen asiantuntija tässä maassa, minä."

"Heidän teoksistaan puuttuu pimeys, huusin. Se ei tarkoita mustaa. Jos teoksesta puuttuu pimeys, siitä puuttuu kaikki. Ei niin että se olisi näkyvissä, vaan että jos se on unohdettu. Ja jos puuttuu pimeys, puuttuu pimeys, pimeys ja pimeys. Tämä on asia joka ei ole sanottavissa, siihen voi vain viitata. Pimeyttä on siteerattava, kun tahtoo ilmaista sen luonteen."

Nämä ovat lainauksia teoksesta Pimeys, vuodelta 1984, kulttikirjasta, jota vähän yliherkät teologinalut lukivat opiskelijakämpässään kreikan alkeiskurssin sijasta.

Paljon on muutakin merkittävää, mutta mainitsin vain itseeni vaikuttaneita tekstejä.

Haavikko oli epäilemättä ruhtinas ja ruhtinuudessaan pelottava. Hän kuului harvoihin, joita suomalaisessa kulttuurissa 1900-luvulla oli perusteita luonnehtia intellektuelleiksi termin ranskalaisessa alkuperäismerkityksessä. Intellektuelli on vastavoima ja per definitionem yhteiskunnallisen vallan ulkopuolella oleva. Haavikon ikäpolvesta tuohon ryhmään ei nouse ehkä kuin Erno Paasilinna, vastakirjoittaja, toisinajattelija. Vanhemmasta polvesta samaan aikaan eli Samuli Paronen.

Mutta Haavikko oli pohjoinen intellektuelli: hän oli pukenut Bysantin porteilla tietäjän viitan yllensä ja hänen sanomiseensa sisältyi pimeys.

Siinäkin katsannossa Puut, kaikki heidän vihreytensä on kummallisen herkkä piirto runoruhtinaassa, jonka osalta yksin ja valtias ovat yhdyssanan oikeinkirjoitetut erilliset osat.

En tiedä, jotenkin tuntuu siltä, että huomenna olisi paikallaan jättää liuska valkoiseksi.

5 kommenttia:

mattitaneli kirjoitti...

Hei hyvä Petri et al.,,


Kiitos. Olit hyvin valinnut.
Tuo "Pimeys" aivan loistava.
Siitä löytyy moneen lähtöön.
Kristillista mystiikkaa, Wittgensteinia, elämää, elettyä
autenttista ihmisen elämää, ripaus
totuutta tai sen kaltaisuutta.
Valtaa ja vallan puutetta elämään ja omaan sisimpäänsä. Ahneutta ja
ahtautta, pientä rukousta.

Suuri runoilija ja rohkea
intellektuelli on poissa.

Voi olla hyvä ajatus, tabula
rasa, huomenna.


Ystävällisesti ja kunnioittavasti Matti

Homo Garrulus kirjoitti...

God, I love your style.

Juhana Harju kirjoitti...

Erinomaisuus on vaikea taiteenlaji. Vain harvat osaavat harjoittaa sitä niin charmantisti, että se lumoaa. Onnistujista voisi mainita Oscar Wilden ja Dave Lindholmin. Epäonnistujia on enemmän.

styrvainen kirjoitti...

Olen lähinnä satunnaisten vaikutelmien varassa koskien Haavikkoa: nyt tulvahtanut ylistysten ryöppy toivottavasti innostaa tarttumaan tuotantoonsa.

Näkemäni perusteella pidin häntä terävänä poliittisena kommentaattorina. Pateettisuus ja itseironian puute eivät houkuttele pitämään häntä suurena runoilijana.

Eräät vaikutelmista ovat kesältä, jolloin vähän päälle kymmenvuotiaana seurasin Olavinlinnan pihalla Ratsumies-oopperan - Venäjän pelkoa laulavan - esityksen syntyä.

jarvelainen kirjoitti...

Styrvainen
Aforistisista kirjoista on kokoelma Näkyväistä maailmaa, joka on aika kiinnostava. Haavikon ensimmäiset runokokoelmat ovat mielestäni erittäin korkeatasoisia. Hän tietysti kirjoitti kaameasti, ja usein pelkät teosten nimet ovat osuvia ja hauskoja. Kirkkolaissa on kohta kuin Haavikkoa: "Piispa, kukin hiippakunnassaan,..."