Eira Mollbergin teoksen Molle, isäni (Otava 2008) kannessa on kuva Mollesta sellaisena kuin hänet parhaiten muistan. Sain tuolta mieheltä ensimmäisen magnetofonini, jonka sittemmin tietysti purin osiin nähdäkseni mitä laitteen sisällä on, mutta vehkeen pahvinen laatikko on vielä tuolla yläkerrassa tallella.
Teksti on elävää ja se herättää erityisesti vuosilta 1972-74 muistoja, jotka olen unohtanut. Lukukokemus on kummallinen, koska se riipaisee jotakin sellaista, josta en ole ollut tietoinen.
Molle kuoli vasta vuosi sitten. Saattaisi odottaa, että kyseessä olisi surukirja. Näin ei ole, vaan teksti on onnistuttu toimittamaan subjektiiviselta surukirjatasolta kestäväksi elämänkertateokseksi.
Sellaisena se on monitasoinen. Pintakertomuksena on saattohoitopäiväkirjaan perustuvat kohtaukset Loimaalta vuodelta 2007. Näiden alla kulkevat Mollen elämäntarina, isän ja tyttären välisen suhteen tarina, elokuvien tarinat. Kuuden kokoillan elokuvan esittelyt etäännyttävät tekstiä sopivasti subjektiivisesta vuolaudesta ja näiden esittelyiden taustalla on kriitikkona toimineen kirjoittajan taito. Kovin analyyttiseen ja syvälliseen otteeseen ei kirjassa elokuvien osalta edetä. Tai pitäisikö sanoa, että ote on analyyttinen ja syvällinen, mutta ei kattava. Eira Mollberg ottaa esille jonkin yksityiskohdan, vaikkapa Lammion saapumisen Petruskoin majoitustilaan, ja esittää siitä huomioita, jotka ovat oleellisia.
Oman tasonsa muodostavat ne, joita kirjoittaja luonnehtii herkiksi sisäänpäin vetäytyneiksi sielukkaiksi luoviksi ihmisiksi, jotka kaikki olivat hyvin rikkinäisiä ja monimutkaisia.
Meno on tietysti niin rajua, että itkun ja naurun sekoitus on jatkuvasti läsnä. Hauskoja yksityiskohtia on paljon. Eira nimittää isänsä lakimiestä eichmanniksi kirjoittaen nimen todellakin pienellä. Hänen vitsailustaan tulee mieleen tämäkin: Mitä yhteistä on lakimiehellä ja siittiösolulla? Molempien mahdollisuus kehittyä ihmiseksi on yhden suhde milljoonaan.
Kirjan monet tasot palvelevat tällaisen elämänpiirin käsittämisessä ja lisäksi ne valottavat Mollen moniulotteista persoonallisuutta, joka ulottui rivouden ja raakuuden demonisista rakenteista poikkeuksellisen herkkään tajuun siitä, että kauneus pelastaa maailman.
Niinpä niin, Eira. Eikö ole kummallista, että lapsena teillä pelkäsin eniten sitä Tiina-bokseria, joka oli kuitenkin viattomin koko porukasta? Niin väärin ihminen asiat käsittää. Ja nyt muistan, että hieman ´pelkäsin olohuoneen nurkassa istuvaa Aimo Saukkoa, joka näytteli Sotaerakossa ja Syntisessä laulussa Äijää.
Saukkoon liittyen mainitsen tässä sen, mitä olen pitänyt yhtenä Rauni Mollbergin keskeisimmistä avuista. Se oli näyttelijöiden valinta.
Teksti on elävää ja se herättää erityisesti vuosilta 1972-74 muistoja, jotka olen unohtanut. Lukukokemus on kummallinen, koska se riipaisee jotakin sellaista, josta en ole ollut tietoinen.
Molle kuoli vasta vuosi sitten. Saattaisi odottaa, että kyseessä olisi surukirja. Näin ei ole, vaan teksti on onnistuttu toimittamaan subjektiiviselta surukirjatasolta kestäväksi elämänkertateokseksi.
Sellaisena se on monitasoinen. Pintakertomuksena on saattohoitopäiväkirjaan perustuvat kohtaukset Loimaalta vuodelta 2007. Näiden alla kulkevat Mollen elämäntarina, isän ja tyttären välisen suhteen tarina, elokuvien tarinat. Kuuden kokoillan elokuvan esittelyt etäännyttävät tekstiä sopivasti subjektiivisesta vuolaudesta ja näiden esittelyiden taustalla on kriitikkona toimineen kirjoittajan taito. Kovin analyyttiseen ja syvälliseen otteeseen ei kirjassa elokuvien osalta edetä. Tai pitäisikö sanoa, että ote on analyyttinen ja syvällinen, mutta ei kattava. Eira Mollberg ottaa esille jonkin yksityiskohdan, vaikkapa Lammion saapumisen Petruskoin majoitustilaan, ja esittää siitä huomioita, jotka ovat oleellisia.
Oman tasonsa muodostavat ne, joita kirjoittaja luonnehtii herkiksi sisäänpäin vetäytyneiksi sielukkaiksi luoviksi ihmisiksi, jotka kaikki olivat hyvin rikkinäisiä ja monimutkaisia.
Meno on tietysti niin rajua, että itkun ja naurun sekoitus on jatkuvasti läsnä. Hauskoja yksityiskohtia on paljon. Eira nimittää isänsä lakimiestä eichmanniksi kirjoittaen nimen todellakin pienellä. Hänen vitsailustaan tulee mieleen tämäkin: Mitä yhteistä on lakimiehellä ja siittiösolulla? Molempien mahdollisuus kehittyä ihmiseksi on yhden suhde milljoonaan.
Kirjan monet tasot palvelevat tällaisen elämänpiirin käsittämisessä ja lisäksi ne valottavat Mollen moniulotteista persoonallisuutta, joka ulottui rivouden ja raakuuden demonisista rakenteista poikkeuksellisen herkkään tajuun siitä, että kauneus pelastaa maailman.
Niinpä niin, Eira. Eikö ole kummallista, että lapsena teillä pelkäsin eniten sitä Tiina-bokseria, joka oli kuitenkin viattomin koko porukasta? Niin väärin ihminen asiat käsittää. Ja nyt muistan, että hieman ´pelkäsin olohuoneen nurkassa istuvaa Aimo Saukkoa, joka näytteli Sotaerakossa ja Syntisessä laulussa Äijää.
Saukkoon liittyen mainitsen tässä sen, mitä olen pitänyt yhtenä Rauni Mollbergin keskeisimmistä avuista. Se oli näyttelijöiden valinta.
4 kommenttia:
Jos Freud tulkitsi kuolemanvietin olevan yhtä suuri kuin elämänviettikin niin se ei pelkästään kohdistu yhteen singulaariin. Onhan niin, että merkitykset syntyvät yhdessä; kuten Prometheus muiden elämää hyväksikäyttäen: näin tapahtuu siksi myös se, että ihmiset pitävät toisia sopivasti piinapenkillä; ei sen takia, että tuntevat olevansa sadisteja vaan siksi, etteivät tajua olevansa sitä. Siksi ei vapauteta niitä, joiden kuuluisi myös saada olla vapaita: tämähän on lännen (ja USA:n etenkin) vitsa: ollaan niin hyvinkäyttäytyviä, ettei suoda kokemuksia, joiden rooli olisi kuten Epimetheuksella.
Koska ei sallita ns. mokia (etukäteistietoa) vaan pyydetään olemaan vaan viisas (=joka on menettänyt siksi merkityksensä) niin kaikki syövät merkityksensä toisten ihmsten kautta olemalla ns. älykäs joka on vain sadismia. Jos kaikki katsovat miten muut ensin eli eivät salli varsinaista elämää vaan ainoastaan jälkiviisautta toisten elämästä (ks. IF:n vakuutusten filmiteema missä pidetään rottia akvaariossa - tämä on samalla tieto siitä, että nämä asiat ovat oikeasti tiedostttuja ja hyväksikäyttettyjä ns. huomiotalouden sisällä koska juuri vakuutukset tulevat teologian alueella ja poistetaan tunne pelosta (tunne uskosta) myymällä myös usko: pelastus).
Mutta kuten sinä hyvin teologina tiedät sellaisella toiminnalla on paskanen loppu ja sitä ollaan nyt lännessä kohtaamassa: paskasen lopun, sillä sadismi on tullut päähänsä missä mm Palestina on menettämässä toivoa. Ja tiedät jos olet Pandoran lukenut miten sitten käy.
Palestinan ongelmat ovat aikamme suurimpia ongelmia; ei Sudan, eivätkä mitkään kränät ja sodat vaan tämä, joka liittyy uskon väärinymmärykseen.
Uskoa siis voi ja saa uskoa mitä hyvänsä mutta ei panna kaupaksi sitä.
Siinä tulee oikea elämä sitten vastaan ja jos tätä ei tajuta vaan rahoitetaan tuota olemista kuten se on ollut (bisnis as usual) niin tullaan menemään kohti seinää aika pian.
Empatiakäsite on päälaellaan (nyt pidetään hyviä näyttelijöitä nimenomaan empaattisina kun ovat vain taitavia olemaan olevinaan tuolla sadistien sairaassa vartiointikulttuurissa). Enkä minä suosittele promiskuiteettia (olen lukenut Kibbutsin lapset; mutta minä näen aikuisena ja vastuullisena ihmisenä missä ollaan menyt puihin ja tosi pitkään: se liittyy seksiin ja se on samalla sellaista, jota ei saa koskettaa eli siitä ei saa puhua sillä jo puhminen väärintulkitaan ja sitten on kaikki kirkolliset kaakattajat vain lisäämässä tulisia hiiliä naisten ja hyvätahtoisten ympärille.
Näin uskon, ja ilmaiseksi kirjoitan Järveläinen: siksi, että se on ainoa tapa päästä dilemmasta pois.
Ettei pidä nyt enää mitään itsellään siinä uskossa, että sen avulla pääsee näkyväksi sadistien maassa.
Dilemma on siis suuri kuin toinen planeetta: vain riittävän teoreettinen sen tajuaa. Suurin osa ei.
Hyva kirj petri pienellä? eikun Suurella siitäkin kuinka jokainen tapaamasi henkilo kuuluu kokonaisuuteen
Petri
Minä tunsin Aimo Saukon. Hän asui Kotkassa Korkeavuorenkadulla, vanhassa, pienessä puutalon hellahuoneistossa - äärimmäisen vaatimattomissa oloissa.
Aimo otti aina välillä viinaa ja tuli jutelleeksi niitä näitä 20:lle meikämannelle. Tämä tapahtui joskus syksyllä ja alkutarvesta 1973, jolloin hän oli jo kuuluisuus, mutta eli kuin boheemi joskin miltei täysin yksin.
Ilmiömaisen eksoottinen hahmo. Ei unohdu koskaan. Sotaerakko kotioloissaankin.
Rauno
Katos vaan. Noin pieni on maailma. Olen puristanut Saukon kättä ja sinä olet puristanut sitä. Välissämme on vain siis Aimo Saukko.
Sotaerakko on mielestäni Mollen paras työ.
Lähetä kommentti