God save the Queen

Anglikaanit kokoontuvat kerran kymmenessä vuodessa pidettävään Lambeth-konferenssiin lehtitietojen mukaan takaraivossaan kysymys: hajoaako kirkko?

Kuohuntaa on jonkin verran aiheuttanut taannoinen päätös vihkiä naispuolisia henkilöitä piispoiksi. Tästä suivaantunut englantilainen piispa Burnham on pyytänyt päästä roomalaiskatolisen kirkon yhteyteen. Tunteita kuumentaa ilmeisesti enemmän amerikkalaisen piispa Robinsonin elo homoseksuaalisessa suhteessa. Vastalauseita on esitetty maailmanlaajasti Anglikaanisen kirkkoyhteisön sisällä. Arkkipiispa Williams on kieltänyt Robinsonilta osallistumisen konferenssiin, mutta tämä on toiminut, kuten on tapana: saapunut paikalle pappien riitojen ja epäkristillisyyden perään kuolaavien journalistien kanssa.

Monta upeaa, viisasta ja ihmistä ymmärtävää, koskettavaa saarnaa, joita toimitukset tällaisissa tapauksissa laativat, saadaan taas varmasti elämässä kasvamisen ohjeeksi lukea.

Arkkipiispa Williams ehkä iltaisin miettii, miksi hän ei jäänyt patristiikan tutkijaksi. Kuolleet ovat jossain määrin mukavampaa seuraa kuin elävät, joista aikuisimmat ja laajakatseisimmat pitävät tapanaan puolustaa ihmisyyttä verikoirat mukanaan.

Repeytymiset anglikaanisessa kirkossa eivät ole uutuutta. Viimeisen reilun sadan vuoden aikana viime vuosikymmeninä kasvunsa tyrehtymisen keskellä elävän kirkon piirissä näyttää vaikuttaneen kolme voimakasta suuntausta.

Ensimmäinen on anglokatolisismi, joka tiivistyi niin sanotun Oxfordin liikkeen piirissä. Sen tunnetuin edustaja oli roomalaiskatoliseksi kääntynyt John Henry Newman, jonka suomennettu Tilinteko uskostani rinnastuu Augustinuksen Tunnustuksiin. John Henry Newmanin pääteos on Grammar of Assent ja se on edelleen elinvoimainen uskonnollisen varmuuden teoria Wittgensteinin myöhäisfilosofiaa ennakoivassa hengessä.

Katoliseen kirkkoon on Anglikaanisesta kirkosta lähdetty aikaisemminkin enemmän tai vähemmän oven karmit kaulassa. Mutta sieltä on lähdetty myös organisoituneen kirkon ulkopuolelle, kahdella tapaa.

Kirkon merkittävin aivovuoto tapahtui 1600-luvun lopulla deismin jyllätessä angloamerikkalaista maaperää. 9 piispaa, 400 pappia ja lukuisa joukko maallikoista etsiytyi kirkon ulkopuolelle. Ne loivat alustan 1800-luvun epäkirkollisille uudistusliikkeille, joista merkittävimmät ovat John Wesleyn perustama metodismi sekä evankelikalismi, joka on edelleen yksi voimakkaimmista virtauksista anglikaanisen kirkon liepeillä. Se korostaa Raamattua, niin sanottua toista uskonkappaletta, kääntymiskokemusta ja näiden asioiden julistamisen tähdellisyyttä heti ja äkkiä kaikille. Liike on tietysti vaikuttanut kaikkiin kirkkoihin, ei vähiten suomalaiseen hengelliseen elämään.

Anglokatolisuuden ja evankelikaalisuuden rinnalla kolmas anglikaanista spiritualiteettia luonnehtiva tekijä on liberalismi. Vuonna 1928 perustettu Modern Churchem’s Union suhtautui anglokatolismiin erittäin torjuvasti ja katsoi, että kristinusko tulee sopeuttaa moderniin aikaan. Liberalismille Jeesus on esikuva ja hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa niin sanottuja metaforia. Myös tämän liikehdinnän älyllisistä ilmavaivoista on saatu kovastikin myös näillä raukoilla rajoilla nauttia.

Viime vuosina kirkon ”hajoamista” ovat kuumien sukupuoliaiheiden lisäksi lisänneet pyrkimys päästä eroon keskusjohtoisuudesta ja siirtomaavallan perinteestä. Eristyisesti Australiassa ja Kanadassa anglikaani-intellektuellit ovat pyrkineet tuomaan anglikaaniseen teologiaan Britanniasta riippumattonta kontekstualisuutta. Tässä merkityksessä ”Englannin kirkko” on jo hajonnut.

Se mikä kirkon jakaantumisen historiassa kiinnittää huomiota, on, että sukupuoli ja avioliittokysymyksellä on siinä tärkeä merkitys. Luterilaisten keskeisiä vaatimuksia oli selibaatin purkaminen. Englannin kirkko syntyi Henrik VIII:n avioliittojärjestelyiden pyörteissä. Nytkin kirkkoa näyttävät repivät näihin kysymyksiin liittyvät keskustelut.

Mutta viime kädessä taustalla on syvempi kysymys siitä, miten protestanttiset kirkot asemoivat itsensä roomalaiskatoliseen kirkkoon ja erityisesti sen perinteen kokonaisuuteen, mikä painoarvo lähetysinnolle ja niin sanotulle vapaalle kristillisyydelle annetaan ja miten liberalistisesta perinteestä nouseva asenne suhtautuu näihin molempiin.

Yleensä liberaali asennoituminen on keskusteluhorisonttinsa osalta kotonaan evankelikaalisuudessa, jonka näkemyksiä se tietysti arvostelee, mutta jonka ”vapauden” se jakaa ja jonka tulkinnan kristillisen uskon sisällöstä se näyttää hyväksyvän yleispäteväksi näkemykseksi siitä, mitä kristinusko on – itse sitä hyväksymättä ja siis esittäen vaatimuksen, että sitä pitää muuttaa.

Sinänsä oireellista, että karkeistaen Porvoon sopimuksen perusteella nämä ovat myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eräänlaisia sisäisiä kysymyksiä. Sen siitä kansainvälisyydestä saa.

Anglikaanista kirkkoa on luonnehdittu myös rukoukseen hiljentyneeksi osaksi brittiläistä imperiumia. Melskeen kasvaessa tähän liittynee vähintäänkin pakoreitti meille, jotka emme ole kovin maailmanlaajoja.