Jumalan nimi 2

Koska kiinnostava keskustelu Jumalan nimestä jatkuu, nostan tässä esille uuden kommenttialustan.

Teen pari huomautusta:

Minä suvaitsen Leningradin filharmonikkoja, lausui eräs inkeriläismummo, jonka kielessä suvaitseminen merkitsee ihailemista.

Suvaitsevaisuus on korkea moraalinen arvo, joka merkitsee erilaisten näkökantojen, ajatuksen polyfonian olemisen.

Suvaitsen sitä suvaitsevaisuutta, mutta kontrapunktein. En siis ajattele, että se on pohja eli ground tai bottom, joka on jotenkin sama asia kuin huippu, kärki eli top.

Mutta paljon suvaitsevaisuudesta on myös hälläväliä ja piittaamattomuutta tai relativismia. En suvaitse sitä suvaitsevaisuutta, vaan olen kovastikin äreä poika moiseen velttoon asenteeseen nähden.

Suvaitsevaisuudella voidaan väistää vastuuta ja voidaan sivuuttaa ja vähätellä moraalisten kysymysten luonnetta, rajoja, joita ilman meidän on mahdoton elää tässä apeironissa.

Suvaitsen, että neiti tuo konjakin tähän pöytään, sanoo se herra, joka ei ymmärrä että kyrios ei ole keisari vaan hän, joka ei ole herra: joka teistä tahtoo olla suurin, olkoon kaikkien palvelija.

Jumalan nimi kristinuskossa on ihmisen nimi Jeesus, joka on Kristus. Ja Hänen nimensä on Isä, Poika ja Pyhä Henki vähän siihen malliin kuin Kaarle Sofia Katariina – heittäytyäkseni nyt tyylittelemään poeettisesti, se kun on niin muotia nykyisin; elkäämme unohtako omista käsityksistämme huvittunutta mielenlaatua lähestyessämme kauhistusta. Tämän olen oppinut Kallistos Warelta: Jumalaa on lähestyttävä katumuksessa. Kadumme jatkuvaa taipumustamme idolatriaa sielläkin, missä kuvittelemme olevamme kaikkein pyhimmillämme. Siksi, vaikene, ennen kuin on myöhäistä, oi sieluni!

Jumala on kyllä pyhä, jos pyhä on sitä, että älä koske äläkä kuvittele hallitsevasi. Mutta pyhä Jumalan nimen korvikkeena liittyy kai myös siihen uskontotieteessä varsinkin Eliaden esittämään näkemykseen, joka on osatotuus, että uskonnossa on kyse pyhän ja profaanin rajasta.

Religio, kuten Cicero sanoo, on sidos ihmisen ja jumalan tai jumalien välillä.

Näin se tässä rajatussa länsimaisessa diskurssissa käsitetään. Ja niin se käsitetään niissä meille vieraissa kulttuureissakin, joille menemme selittämään, että katsokaas kun tämä Jumalahan on länsimainen projekti ja me ei niinku haluta olla imperalisteja että kai se käy, kun sanotaan että tuo teidän Jumala on oikeasti tulen ja sen sammuttamisen riitti mielekkäässä käyttöympäristössä, jonka ymmärrämme vain me, jotka olemme olleet nuotiolla.

Voi Winch- parka, mitä puupäistä ajattelua – radikaalikäännösteesin paikkansapitävyydestä johtuen.

Olen ollut muuta uskoakseni liian monta kertaa sellaisissa keskusteluissa, joissa punainen, keltainen tai musta ihminen on karjunut, että lopettakaa tuo kulttuuri-imperialismi-selittelynne ja lässytyksenne meidän kulttuurimme täydellisestä erilaisuudesta: antakaa meidän olla Jumalan lapsia siinä missä tekin dollarishekkejä lähettävät hölösuut.On sitä koetettu muutakin, muun muassa buddhalaisuuden takia ja TIETEEN takia. Mutta budhalaisuus on hindulaisuutta, johon vanhat brahmaanien jumalat palasivat kohta Gautaman jälkeen sekä elämänfilosofia, joka on uskonnosta kotoisin kuten vaikka Stalinin kommunismin juhlamenot ortodoksisesta uskosta, mutta joista kumpainenkaan ei tietenkään ollut mikään uskonto.

Niin väitettiin, TIETEEN, joka on pyhä, takia. Mutta tuo TIEDE on kuihtunut ja sen oletukset osoittautuneet kummallisiksi.

Niistä oletuksista yksi oli käsitys, jonka mukaan ihminen on homo religiosus. Nimenomaan tieteellisenä oletuksena tämä on arvailua ja heikko katsomus, joka palautuu eräisiin uskonnollisiin näkemyksiin ihmisestä.

Ei ihminen välttämättä mikään uskonnollinen ihminen ole. On ihmisiä, jotka eivät ole uskonnollisia. Oikeanpaa on sanoa, että ihmisen mielenrakenteessa on piirteitä, joiden takia ei ole hänen ihmisyytensä vastaista olla uskonnollinen.

Kaikki eivät ole.

Kaikilla ei ole sävelkorvaa. Kaikilla ei ole uskonnollisuutta.

Uskonnon näkökulmasta kaikilla on Jumala. Mutta se on eri asia kuin se, että ihmisillä olisi jotakin tekemistä tämän kanssa.

Lisäyksenä Jumalan nimiin, joita islamissa on nelisenkymmentä ihanaa Jumalan nimeä, liitän lainauksen Pentti Saarikosken runoa, jonka hän kirjoitti 1982. Se on uusimmassa versiossa teoksessa Pentti Saarikoski, Runot, Sevenpokkarit, Otava 2006:

”nyt kaksi päivää/olen ollut vähän iloisempi/mutta minä olen surullinen/sen aikakauden ihmisiä joiden kalenteri/perustui yöhön eikä päivään/minä en palvo aurinkoa vaan äitiäni kuuta/pitkin viikkoa olin ajatellut Zasia ja Ogenosta/se oli tehnyt minut surulliseksi/minä olin ajatellut/että nyt kun minä tiedän/kuten sen että Zas on Zeus/Ogenos Okeanos/sen rantaan minä vaellan/ja sen suuhun menen/Okeanine! Valtameren tytär! sinä et ole muuta/kuin jonkun unohdetun runoilijan keksintö/ei kukaan elä niin kauan/että ehtisi selittää oman nimensä/ bretagnenkielessä deivas tarkoittaa päivää/ (se aika mikä auringolta menee aamusta iltaan/honotti pitkänenäinen kalastaja Kerlinissä/hänellä oli hyvin pitkä nenä ja siitä/hän oli tietoinen/hän piti päätään sillä tavalla kuin Charles de Gaulle)/deivas on tietystikin sama sana kuin suomenkielen taivas/dives parjula/dives mekkala/että aurinko nousee/ja aurinko laskee/on niiden kieltä/joita sanotaan tummiksi koska ne niin vaelsi/tämä teki minut surulliseksi/että minä nyt tiedän kaiken/tästä Sanasta ja Jumalasta/(präkrit-kielissä se on divasa)/joka vaelsi/miten se on vaeltanut etelän kautta/ja pohjoisen kautta/ja sitten Breizhissä/Dieu ja Deivas joutuvat sanaharkkaan/mitä minulla on täällä tekemistä/kun minä tiedän kaiken/minä panen kirjat pois/muovikassiin silakoita ja viiniä/kävelen meren rantaan/rakennan uunin/kivet ovat kauniita kun pitelen niitä käsissäni/aurinko laski/minä tein tulen ja paistoin silakoitani/join viiniä/sohin hiillosta ja ajattelin Leniniä/joka/mutta en minä ole ajatellut Leniniä enkä minä/ole ajatellut Zasia ja Ogenosa/katsellut vain koivunlehtiä/enkä minä tiedä minkä nälkä minulla on.”