Pohjalaiset: herännäisjohtaja ja Seinäjoen mailajussi Rauta-Tiina ja hänen veisuunsa

Suomen myöhäisemmän herännäisyyden historian tarinaksi viime vuosisadan alussa muotoutui katsomus, jonka mukaisesti herännäisyyden vaiheissa oli kysymys terveen ja raittiin uskonnollisuuden kehkeytymisestä.

Karismaattisiin ilmiöihin kiinnitettiin vähemmän huomiota, kuten myös muuhun villiin menoon. Erityisesti naiset jäivät vähemmälle huomiolle ja naisiin liittyviin uskonnollisiin käyttäytymismuotoihin ei keskitytty.

Tämän selityksen synty on monimutkainen. Se muun muassa nivoutuu ajalle tyypillisiin näkemyksiin, joiden mukaisesti tunne-elämä edustaa ihmisen heikompaa ja vähemmän luovaa ulottuvuutta ja lisäksi tunne-elämä liittyy erityisesti naisiin.

Kuvaavaa on sekin, että kun aikaisemmin alkoholin kanssa joskus mielestään horjahdellut Wilhelmi Malmivaara teki raittiuslupauksen ja toi näin raittiusliikkeen osaksi herännäisyyttä, vanhoillisempi piispa Gustaf Johansson nuhteli tätä tästä ääriratkaisusta.

Nykyinen kirkkohistoriallinen tutkimus on muuttanut näitä käsityksiä. Keskeinen on Ilkka Huhdan väitöskirja Täällä on oikea Suomenkansa, joka käsittelee herännäisyyden imagonluomisen prosessia ja siitä julkisuudessa välitettyä aitosuomalaista ja rehtiä kuvaa. Toinen kiintoisa kirkkohistoriallinen tutkielma on Irma Sulkusen Liisa Eerikintytär ja hormosliikkeet 1700- ja 1800-luvuilla, joka on sekä niin sanottua naishistoriaa että valottaa myöhäisemmän herännäisyyden syntyä tunnevaltaisissa liikkeissä.

Yksi ongelmallisia väitteitä on, että Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tapahtuneen herännäisyyden hajoamisen jälkeen alkoi niin sanottu ukkojen aika. Oli tietysti herännäispatruunoina esiintyvä miehiä. Mutta yhtä lailla kyseessä oli akkojen aika. Näin erityisesti Lapualla.

Lapuan akkojen aika on kiinnostava, sillä merkittävimmäksi herännäisvaikuttajaksi 1850-luvun jälkeen nousi historiankirjoissa Magna Tatariaksi kutsutun alueen puukkojunkkareihin ehdan transvestiitin ottein alun perin kuulunut Stiina Rautakorpi eli Rauta-Tiina.

Vaimeaa naiskuvaa Suomen herännäisyyden historiassa piirtävä Mauno Rosendahl mainitsee hänestä lyhyesti, että hän oli ollut Malmbergin palveluksessa ja saavuttanut koko perheen rakkauden. Myöhemmin hän asui mökillään Rautakorvessa ja piti siellä jonkinlaista koulua.

Rosendahlin kirjoitus jää vihjeenomaiseksi: ”Jos sikäläiset heränneet olisivat tienneet, kuinka usein naiset Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen heränneitten piirissä olisivat esiintyneet johtajina, olisi Tiinan vaikutusvalta ehkä kasvanut suuremmaksi…Mutta suureksi se nytkin kasvoi, niin suureksi, että muutamat rupesivat ajattelemaan häntä ainakin kotiseutunsa herännäisyysliikkeen johtajaksi. Onpa sitäkin väitetty, ettei hän itsekään ollut siihen taipumaton…Tiina tunsi tarkoin Malmbergin opetustavan ja oli perehtynyt hänen uskonnolliseen kantaansa.”

Ilmeisesti Tiina oli niitä harvoja, jotka muistivat ulkoa N. K. Malmbergin saarnoja ja taisi tämän perheessä eläneenä välittää hänen katsomuksiaan ympäristöönsä. Jos Rosendahlin esityksestä pyyhkii pois kirjoittajan omat epäilykset ja vähättelyt, jää käteen, että Tiinalla oli halua olla kotiseutunsa herännäisyysliikkeen johtaja ja tämä sai kannatusta. Hän oli keskushahmo.

N. K. Malmbergin poika Wilhelmi on Rauta-Tiinaa kuvatessaan hieman vuolassanaisempi. Tiina oli ”kaikille Etelä-Pohjanmaan heränneille hyvin tunnettu”.

”Hän oli suuri, komea nainen, jonka ryhti ja käytös jo soittivat hänessä olevan paljon tavallisesta poikkeavaa, ja joka herätti huomiota, missä ikään esiintyi.” Näin Wilhelmi Malmivaara kirjoittaa kirjasessaan Puolivuosisataa herännäiden parissa. Kuvaus on kuin muutettavat muuttaen sovellettavissa hänen omaan sotilaallisen ryhdin omanneeseen isäänsä Niiles Kustaaseen. Täysin ulkoisestikin siis johtajatyyppiä.

”Tiina oli rohkealuontoinen, lahjakas nainen, ikään kuin luotu muita hallitsemaan. Hurjisteluissa kulutti hän nuoruutensa ajan; muun muassa tapasi hän joskus lauantai-iltoina pukeutua miehen vaatteihin ja lähteä raivopäisen poikajoukon kanssa öisille seikkailuretkille. Pian tempasi Herra puukkojunkkarien joukosta tuon rohkean tytön ja siitä saakka käytti hän suuret lahjansa Armahtajansa kunniaksi.”

Jonkinlainen tumman kansan taistelija-Xena siis, nainen, joka ylsi miesten tasolle, sehän oli hyvä asia, koska johtajan tuli 1900-luvun alussa kirjoittaneiden mielestä olla mies. ”Kuin luotu muita hallitsemaan.” Ja tätä ylimaallista voimaansa Tiina käytti ”Armahtajansa hyväksi”, omasta tahdostaan ja muiden hyväksyen, kuten Rosendalhkin todistaa, koko Etelä-Pohjanmaan tieten, kuten Malmivaara kirjoittaa.

Oli varmasti ukkoja. Mutta Stiina Rautakorpi oli epäilemättä merkittävä ja keskeinen eteläpohjalainen herännäisjohtaja aina 79-vuotiaana tapahtuneeseen kuolemaansa 1893 asti.

Koulunpito on hänen osaltaan kiinnostavaa. On vihjaavia lausuntoja siitä, että hän piti huolta erityisesti nuorista tytöistä, mutta myös papinkouluun lähteviä poikia hän saattoi silitellä hiuksista ja lausua: Siinä minulla kaunis poika.

Veisuuseen hän on vaikuttanut Malmivaaran mukaan suuresti: ”…kokosi hän hyvälahjaiset veisaajat ympärilleen kädestäpitäen opettaen heitä, ja pääasiallisesti lienee hänen ansionaan pidettävä kaunis veisuutapa, mitä tänäänkin noudatetaan Etelä-Pohjalaisten seuroissa.”

”Suurta nautintoa tarjosi hänen malmikirkkaan, mahtavan äänensä ja henkevän veisuunsa kuuleminen.”

Veikkaan, että olen kuullut tätä samaa veisuuta lähellä ja monessa sukupolvessa. Kun nainen panee toimeksi, vaikutus kestää ja kauan.