Mätäkuun juttu

Kasvoin sen filosofisukupolven jaloissa, joka katsoi ja antoi ylen kun tuli puhe ranskalaisista. Pariisin keskiajan filosofiaa ei tietenkään lasketa eikä Descartesiakaan. Pascalkin on vähän niin ja näin.

Tarkoitan sitä filosofiaa, jota on harjoitettu 1800-luvun alkupuolelta tähän päivään. Siitä mainitaan yleensä Comte ja positivismi, Bergsonin ”elämänfilosofiset” kokeilut, uustomismi, Sartre, ”se kirjailija” sekä postmodernistit, joita analyyttisen koulukunnan piirissä pidetään säälittävänä sakkina.

Summa summarum: ranskalainen moderni filosofia on mätäkuun juttu.

Amerikassa sikäläinen ohjaajani oli Eric Crump. Eric oli mukava veikko ja hyödyllinen, koska oli lukenut kaiken, mikä irti lähtee ja risat. Hänen työhuoneensa ei ollut montaa neliötä, mutta siinä oli metrejä korkeat seinät täynnä kirjoja, kymmenkuntatuhatta, ja niiden keskellä hän asui. Hän piti aina kaulahuivia ranskalaiseen tapaan ja leikki jotakin etelävaltiolaista vaikka olikin perimältään norjalainen: kun aamulla köpöttelin huoneeseensa, Eric sanoi heloun sijasta hienostuneesti että heluu.

No niin, Eric oli oleskellut 13 vuotta Ricouerin kanssa Chicagossa ja luetutti minulla tämän kirjoja. Niiden käännökset Fallible Man ja Oneself as Another sekä artikkelikokoelma Figuring the Sacret ovat miun maun mukkaan. Narratiivisuusjutut ja metaforateoriat ovat lähinnä käsittämättömiä.

Ricouer tahtoi aikanaan toteuttaa unelmaansa ja lähti Sorbonnesta vastaperustetun yliopiston dekaaniksi. Hänen assistenttinsa, muuten, oli J. Derrida, ja pahin riitakumppaninsa Lacan, hänen poikansa opettaja.

Unelma särkyi opiskelijavallankumoukseen. Poliisi joutui valloittamaan kampuksen, mikä on Ranskassa ennen kuulumatonta. Ricoeuria syytettiin vanhaksi aasiksi ja nahjukseksi. Hän joutui maanpakoon, Chicagoon, missä hän peri Paul Tillichiltä vapaaksi jääneen lahjoitusprofessuurin teologisessa tiedekunnassa.

Ricoeurista tunnetaan meillä kaiketi hänen Raamatun hermeneutiikkaan liittyviä töitään. Sillä ei ole paljon tekemistä hänen ajattelunsa ytimen kanssa, joka keskittyy teologiseen etiikkaan ja uskonnonfilosofiaan. Käsitykseni mukaan Ricoeurin hermeneutiikka edustaa hänen muuhun tuotantoonsa verrattuna sen heikointa osaa.

Ricoeur on (tai oli) hugenotti ja ranskalainen kalvinisti (ei siis amerikkalainen kalvinisti). Hän oli filosofinen agnostikko, joka expressis verbis kehitteli filosofisen agnostismin yhteydessä kristillisen toivon teemaa.

Sillä on pitkät perinteet Ranskassa ja kysymys liittyy myös siellä eläneeseen aiheeseen: onko kristillistä filosofiaa?

Toisen vuoden teologianopiskelijakin tietää, että ranskalainen kristillinen filosofia on uustomismia, jota edusti esimerkiksi Etinne Gilson, muun muassa loistavan Kristillisen filosofian historian kirjoittanut tutkija, jonka työn seurauksena ne siellä Torontossa tietävät yhtä sun toista.

Mutta kristillisellä filosofialla on Ranskassa juurensa myös Pascalin jälkeisessä protestantismissa. 1900-luvun alkupuolella protestanttisia kirjoittajia teemasta olivat muun muassa Roger Mehl, jonka teos La Condition du philosophie chretien oikeastaan aloitti keskustelun ja Pierre Thevenaz, jonka teos La Condition de la raison philosophique kehittelee rinnakkaismateriaalia Ricoeurin uskonnonfilosofisille teemoille.

Ricoeur, Mehl ja Thevenaz edustavat niin sanottua reflektiivistä filosofiaa.

Mitä ihmettä sekoilua?

Ricoeur paneutui siihen jo koulussa opettajansa A. E. Chartierin eli Alainin välittämänä. Myöhemmin hän teki Sorbonneen gradunsa Jumala-kysymyksestä Jules Lachelierin ja Jules Lagneaun ajattelussa. Intellektuaalisessa elämänkerrassaan Ricoeur kirjoittaa: ”Heidän kauttaan löysin tieni ja – enemmänkin – kiinnityin ranskalaiseen refleksiiviseen filosofiaan, joka muistuttaa saksalaista uuskantilaisuutta. Yhtäältä tämä perinne juontuu Emile Boutrouxiin ja Felix Ravaissoniin sekä Maine de Biraniin, toisaalta se suuntautuu kohti sitä ajattelu, jonka Jean Nabert esitti vuonna 1924 julkaisemassaan teoksessa L’Esperience interieure de la liberte…”

1800-luvun alussa vaikuttanut Maine de Biran on yksi avainhenkilöistä kartoitettaessa myöhemmän ranskalaisen ajattelun kehkeytymistä.

Francois-Pierre Maine de Biran keskittyi filosofiseen psykologiaan ja hänen taustallaan ovat niin Descartesin kuin Malebranchin varjotkin. Hän oli saanut vaikutteita Rousseaulta, mutta erosi tästä siten, ettei uskonut ihmisen luonnolliseen hyvyyteen eikä mielen annettuihin ”sisäisiin ideoihin” vaan uskoi, että ihminen itseään ja ulkomaailmaa havainnoivan järkensä (tästä kaiketi alun perin luonnehdinta refleksiivinen filosofia) avulla tulee hyväksi tai pahaksi tai joksikin tältä väliltä. Lisäksi Maine de Biran oli saanut stoalaisia vaikutteita.

Maine de Biran korosti tietoisuutta tahtovana. Kokemus joka mielellä on itsestään on tahto tai pyrintö, joka kohtaa vastustusta ja joutuu näin taistelemaan tietään eteenpäin. Tahdon taistelun mahdollistaa ihmiselle tyypillinen ominaisuus, vapaus, joka erottaa hänet Maine de Biranin mielestä eläimistä. Yksinkertaistaen, hän, tahtoa ja sen valintoja korostaessaan ponnistaa yhtäältä Descartesin luoman tietoisuusfilosofian alustalta muuttaen lauseen cogito, ergo sum lauseeksi volo, ergo sum ja luo toisaalta edellykset esimerkiksi niille filosofisille teemoille, joihin myöhemmin Sartre kiinnitti huomiota.

Maine de Biranin minä oli eräänlainen transsendentaalinen minä. Se ei ollut aineeton sielu, mutta ei myöskään ruumiin toiminnoiksi palautuva ilmiö. Minä oli se tietoisuuden kokemus, jossa tietoisuus tulee tietoiseksi tahtomisestaan ja valinnoistaan.

Myöhemmällä iällään Maine de Biran kehitti uskonnonfilosofiaa, jolle ole tyypillistä syvä kristillinen vakaumus ja filosofinen agnostismi. Uskonto ei ollut hänelle argumentatiivinen elämänalue vaan tahdosta tietoisen minän tunne itsestä suhteessa Jumalaan.

Tässä Maine de Biranin filosofia muistuttaa myös Fichten ajattelua, jossa minän aktuaalisaatiot ovat Jumalan aktuaalistumisia.

Maine de Biranin seuraajiksi asettuivat spirituaalisen ja samalla radikaalisen filosofian edustajat, joita Ricoeurin gradun tähdet edustivat. Heidän perinnettään parhaan tietämäni mukaan myös Lycee Henri IV:n filosofian opettajana toiminut Alain välitti Sartrelle ja Beauvoirille, Simone Weilille, Merlay-Pontylle, Ricoeurille ja Mikel Dufrennelle.