Itsekseen puhuminen

Kadulla kulkee joskus omituinen höpöttäjä, jota katsahdamme kummastuneesti. Pidämme hänen itsekseen puhumistaan oireena siitä, että hän ei ole henkisesti terve. Hän on vajonnut omaan kielelliseen maailmaansa, joka on enemmän tai vähemmän sekava.

Itsekseen puhumisella on muitakin muotoja. Lapset puhuvat usein itsekseen leikkiessään.

Itsekseen puhuminen lienee tärkeä kehitysvaihe kielenkäytön ja siihen liittyvän ajattelemisen taidon oppimisessa.

Se pohjautunee ajattelemisen ja viestimisen mahdollisesti lajinkehittymisen kannalta samanaikaiseen tai toisiaan edellyttävään kehkeytymiseen.

Eläimillä, joita olemme, on kykynsä viestiä ruumiillaan ja äänillään, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että ne osaavat tulkita toistensa lähettämiä viestejä. Voi olla, että kyse monilla lajeilla on stimus-responssi –kaavaan asettuvasta käyttäytymisestä ja ehdollistumisesta.

Kasveilla on nähtävissä tämän käyttäytymisen alkeismuotoja niiden käsitellessä informaatiota. Kukat ”painavat päänsä” valon hämärtyessä ja avautuvat Auringon noustessa.

Ajattelemisen synty liittyy hermostollisten toimintojen kehittymiseen monikerroksisiksi. Ajatteleminen on viestien tulkinnallista käsittelemistä. Esimerkkinä ovat inhimilliset tunteet, joita Descartes luonnehti passiivisiksi ajatuksiksi. Kun tunnen, mielessäni on monia kerroksia, jotka ottavat kohteekseen tuntemisprosessin osia ja muokkaavat sitä siksi tunteeksi, joka minulla on.

Tällaiset prosessit voidaan ainakin jälestäpäin tulkita hiljaiseksi itsekseen puhumiseksi.

Itse asiassa pääni sisällä esiintyy lähes tauotta liikehdintää, jonka voi ilmaista luonnollisella kielellä ja josta osan ilmaisenkin sitä ääneen lausumatta.

Me kaikki olemme omituisia höpöttäjiä, itsekseen puhujia, joskin vain osa meistä harjoittaa tätä toimintaa ääneen julkisella paikalla.

Kirjoittaminen on yksi tapa harjoittaa itsekseen puhumista.

On oikeastaan kirjoittamisen syntyperusteen kannalta ristiriitaista, että kirjallisen kulttuurin teollisuus eli kirjankustantaminen, perustuu niin paljon kohderyhmien, mahdollisten lukijoiden etsimiseen. Ja on oikeastaan outoa, että kirjoittamiskoulutuksen keskeisiä kysymyksiä on sen miettiminen, millainen yleisö kirjoittajalla on eli kenelle kirjoittaa.

Jokainen kirjoittaja kirjoittaa lähtökohtaisesti itselleen.

Hän antaa kirjallista muotoa itsekseen puhumiselle, joka on sisäistä sisäistä viestintää puhuvan tai kirjoittavan subjektin ja hänen tuottamiensa viestien välillä.

Terveytenä kai pidetään sitten sitä, että tämä ei jää vain minun subjektiiviseksi ”kahdenkeskiseksi” kysymyksekseni vaan että viestini kohtaa ympäristönsä ja sen ja ympäristön välille syntyy vuorovaikutus.

Elämän järkkymisen seurauksena henkilö saattaa ryhtyä puhumaan ääneen. Hän puhuu puolisonsa tai lapsensa haudalla. Tämä on terveellistä sairastumista sikäli, että henkilön suhde ympäristöönsä ei ole katkennut vaan hän puhuu hänelle, jonka pitäisi olla osa tuota ympäristöä, mutta joka ei enää ole.

Omituinen höpöttäjämme on menettänyt otteensa ympäristöön. Hän puhuu vain itselleen.

Tästä viimemainitusta johtuen yleisön korostaminen kirjoittajakoulutuksessa on ymmärrettävää. Itse asiassa itsekseen puhumisen muuntuminen ympäristön kanssa käyväksi vuorovaikutukselliseksi viestinnäksi on huikaiseva prosessi, jossa täysin mahdottomalta tuntuva minän ja maailman välinen muuri puhkaistuu.

Yksinkertainen kieli auttaa, ja normaali logiikka. Siihen tulisi höpötyksensä kanavoida.

Hyvä kieli eli hyvä ajattelu on torvi, jolla Jerikon muuri särkyy. Muuta ei todellakaan maailman ”valloittamiseksi” tarvitse tehdä, kuin opetella puhumaan itsekseen tavalla, joka särkee solipsismin rajat.

Blogien määrän räjähdysmäinen kasvu on näiden mietteiden kannalta kiinnostava ilmiö.

Keskuuteemme on yht’äkkiä modernin vuorovaikutuksellisen viestintäteknologian ansiosta astunut tuhansittain kummia höpöttäjiä, itsekseen puhuvia sisariamme ja veljiämme.

Me blogikirjailijat puhumme itseksemme, koska emme ole löytäneet konventionaalisista viestintäfoorumeista kotiamme ja luultavasti emme sitä monet tavoittelekaan.

Blogistaniin sisältyy siksi eräänlainen viestinnällisen kodittomuuden kokemus, jonka piirissä itsekseen puhujat opettelevat ajattelemaan kuin kehitysikäiset lapset ja samalla lähestyvät koko ajan rajoja, joilla Jerikon muuri sortuu.

Blogistan on siis eri aikaisten matkojen matka kohti luvattua maata, joka tulvii mettä ja hunajaa niissä unelmissa, jotka eivät löydä täyttymystään vakioituneissa vuorovaikutuksellisen viestinnän muodoissa, Egyptin lihapadoissa.

Se on höpötystä itselle ja samalla lähes rajatonta kommunikatiivista kaipausta. Monien Blogistanin kingiksi kokeman Kemppisen blogin vaikutelmakin lienee juuri tämä: asialla on selvästi maan omituisin höpöttäjä, joka toisaalta on mitä käsitettävin ja yleispätevästi maailmankatselmaa luova.

Viestejä lähetetään kuin Nasa avaruuteen, jos joku vastaisi. Ja välillä tekee mieli sanoa kuin nuorukaisena, kun suorin osan asevelvollisuudestani vastatessani ilmavoimien koulutuskeskuksen henkisestä huollosta: älkää pojat ryhtykö puhelinpylväisiin.