Odysseiaa lukiessa

Arto Kivimäen Odysseia lapsille (Teos 2005) kannattaa ehdottomasti lukea ääneen. Olihan kaiketi alkuperäinen runoelmakin ääneen lausuttua runoutta, jota kiertävät rapsodit lauloivat.

Luvut ovat parinkolmen sivun mittaisia ja niitä säestää Mika Launiksen värikylläinen ja pehmeä kuvitus. Muutaman luvun illassa luettuaan vetää kyllä hirsiä ja samalla tulee loihdituksi lumolla.

Lumo on sitä, että muutama tuhat vuotta vanha kertomus virtaa veriin.

Kivimäen sovitus Odysseiasta lapsille on tietääkseni neljäs suomenkielinen. Edellinen on Eeva-Liisa Mannerin suomentama Jane Werner Watsonin versio. Kivimäki kertoo tapahtumat tapahtumajärjestyksessä, jättää jotakin pois ja myös lisää jotakin antiikin lähteitä hyväksikäyttäen. Kertomuksen alussa hän on hyödyntänyt Hyginuksen Fabulae- teosta sekä Vergiliuksen Aeneista Troijan valtauksen osalta. Niihin Homeroksen/sten ei ollut tarvis seikkaperäisesti syventyä, sillä tapahtumat olivat kuulijoiden tiedossa muutenkin – jos nyt Troijan sotaa ylipäänsä käytiinkään.

Rakennelma on yleispätevä. Äijä asuu omalla saarellaan Ithakalla (olisiko nykyinen Korfu) ja häippäsee siitä sitten sotaretken myötä vuosiksi merille. Vieraanvaraisuutta hyväksi käyttävät valtaavat hänen talonsa ja kosiskelevat emäntää. Isätön äidin poika varttuu kotona, lähtee perään ja löydettyään isänsä yksissä tuumin lakaisee luudalla kotirintamalla tapahtuneet häiriöt.

Odysseuksen, Penelopen ja Telemakhoksen tarina on perhedraama. Jo varhaisessa runoudessa isä on poissaoleva ja hänestä muotoutuu taruolento.

Poissaolevaa isää retkillään auttavat järki eli Athene ja uhkaa vellova meri eli Poseidon. Hän, sankari, kohtaa Ithakalla näkymättömiä olentoja ja tapahtumia sekä purjehtii maille, joiden olemassaolostakaan ei ole tietoa.

Näillä matkoilla isää auttaa myös moraalifilosofian historian alkujuuri, arete, joka ei ole vielä sivistynyttä hyvettä vaan hyvyyttä neuvokkaan ja kekseliään menestymisen merkityksessä Poseidonin vellotessa. Hyvä esimerkki on Odysseuksen joutuminen kykloopin vangiksi. Odysseus juottaa kykloopin humalaan ja puhkaisee seipäällä hänen ainoan silmänsä. Aikaisemmin hän on esittäytynyt kykloopille nimellä Eikukaan (oudeis). Kykloopin herättyä tapahtuu seuraavaa:

”Kyklooppi karjui tuskissaan, ja luolan kiviseinät kaiuttivat huudon hirvittäväksi jylyksi. Peloissaan ithakalaiset pakenivat luolan peräsopukkaan.
Jättiläinen tempaisi seipään silmästään ja paiskasi sen pois. Hän huusi muita kyklooppeja apuun. Ja eipä aikaakaan, kun joukko kyklooppeja riensi Polyfemoksen luolalle. He huusivat paaden takaa:
- Polyfemos. Onko sinulla kipuja?
- On!
- Tekeekö joku sinulle pahaa?
- Eikukaan!
- Niinkö? Kuulosti aivan siltä että joku uhkaisi sinun henkeäsi.
- Eikukaan uhkaa!
- Ihanko totta?
- Kyllä! Eikukaan!
- No tekeekö täällä joku jotain muuta kiusaa!
- Eikukaan kiusaa minua!
- Siis ei kukaan kiusaa, niinkö?
- Niin, niin! Eikukaan!
- No jos kukaan ei sinua häiritse niin ehkä sinä olet sairas, totesivat muut kykloopit. – Ja sairauksillehan me emme voi mitään. Sairaudet ovat ylijumala Zeuksen aiheuttamia. Sinun ei nyt auta muu kuin pysytellä siellä kunnes olet terve. Älä suotta sen takia rupea kiljumaan keskellä yötä.”

Odysseuksen neuvokkuudesta johtuen mahtavan kykloopin karjunnasta muotoutuu harhaanjohdetussa kyklooppiyhteisössä farssi, joka synnyttää remakat naurut lukijassa. Äly on vitsikästä ja hyve järjen ja huumorin liiton hyvää onnistumista. Näin pärjäät elämässä, kreikkalaiset runonlaulajat opettavat kuulijoitaan.

Myöhemmin arete alkoi tuntua pinnalliselta ja liian vaativaltakin, sillä sen myötä oli laskettu perusta raa´alle kilpailuyhteiskunnalle. Se sai kreikkalaisessa ajattelussa henkistyneemmän sisällön ja sitä Homeroksen neuvokkaiden hyvyyksien sijasta tulivat korvaamaan viisaus, rohkeus, kohtuullisuus ja oikeudenmukaisuus.

Näiden kardinaalihyveiden harjoittamiseksi muodostettiin Olympian kisat, joissa ei vain heitetty alasti diskusta vaan kisailtiin muun muassa runoudesta – mihin muuten katosivat kirjallisuuskilpailut nykyaikaisista Olympialaisista, joiden yhteydessä niitä vielä viime vuosisadan alkupuolella järjestettiin kreikkalaista perinnettä noudattaen.

Olympian kisoissa tärkeämmäksi tuli jalo kilpa kuin voitto, toisin kuin homeerinen arete esitti.