Laitan tähän omallekin puolelle muistiin, että Nykysuomen sanakirjan mukaan traktaatti merkitsee uskonnollista kirjasta ja kansainvälistä sopimusta.
Joskus irvistin peilin edessä ja lausuin mielessäni, että Wittgensteinin Über Gewissheit tulisi kääntää suomeksi nimellä Visseydestä.
Mutta tulisiko kirja Tractatus Logico-Philosophicus kääntää suomeksi nimellä Loogis-filosofinen uskonnollinen kirjanen?
Tractatus ja tractatio merkitsevät latinassa käsittelemistä. Hyvä käännös on tutkielma. Traktaatti uskonnollisessa käytössä palautunee traktatiarismiin, joka oli John Henry Newmanin, Wittgensteinia teoksellaan The Grammar of Assent ennakoineen kirjoittajan, ympärille syntynyt liike. Kirjoitettiin pikku tutkielmia ja annettiin niitä ihmisille.
Blogikin voi olla traktaatti, lentolehtinenkin. Onhan sen vauhti tuultakin nopeampi.
Siis: Loogis-filosofinen uskonnollinen kirjanen? Siinä on vain 7 lausetta. Siksi se on helpompi ymmärtää kuin sokkeloisten selityslauseiden verkosto ja totuusarvotaulukot vihjaavat. Ne vetävät lukijaa nenästä.
Kirjassa sanotaan päivänselvästi näin:
1. Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.
2. Mikä on niin kuin se on – tosiseikka – on yksityisten asiantilojen vallitsemista.
3. Tosiseikkojen loogiset kuvat ovat ajatuksia.
4. Ajatuksia ovat mielekkäät lauseet
5. Lauseet ovat elentaarilauseiden totuusfunktioita.
6. Totuusfunktion yleinen muoto on…
7. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava
Toisin sanoen: ajattelu ja kieli ovat sama asia ja se kuvaa maailmaa sellaisena kuin maailma kielelle näyttäytyy. Kieli muodostuu peruslauseista kuten ”tämä on punainen” ja näiden välille asetuista loogisista konnektiiveista ja, vai, tai, jos-niin, joss, negaatioista ja myöntämisistä. Siinä koko juttu, jolle voidaan kehittää formaalinen järjestelmä. Mitä ei tässä järjestelmässä voida sanoa, jää sanomisen ulkopuolelle.
Helppo kirja ja selvä nakki, vai mitä? Kirjoita itse seitsemän lausetta, joilla on looginen yhteys toisiinsa ja jotka sanovat miten asiat ovat, kirjoita perään iso määrä selityslauseita ja keksi formaalinen taulukointi asiasi esittämiseksi. Kyllä kirja ansaitsee paikkansa esikuvallisena filosofisena keksintönä.
Wittgensteinin kerrotaan keksineen näkemyksensä nähdessään kaavapiirroksen auto-onnettomuudesta sanomalehdessä. Kieli kuvaa maailmaa kuten kaavakuva kuvaa tapahtumaa. Tätä sanotaan kielen kuvateoriaksi.
Tractatus oli kyllä uskonnollinen kirjanen sikäli, että Wittgenstein sanoi siinä kaiken elämän kannalta tähdellisen jäävän sanomisen ulkopuolelle: estetiikan, etiikan ja teologian. Jumala ei ilmene maailmassa, mutta se, että maailma on, on mystistä.
Hänen mielestään nämä ajatukset ratkaisivat ja lopettivat filosofian.
Myöhemmin hän luopui kielen kuvateoriasta ja korvasi sen kielipelin ajatuksella. Kielen ja maailman suhde ei ole vastakkainen vaan kieli on ikään kuin osa maailmaa, inhimillistä käyttäytymistä, joka perustuu niin sanottuun luonnonhistoriaan.
Lauseiden merkitys eli semantiikka ei siis määräydy siten, että katsotaan vallitseeko lauseen esittämä asiantila todellisuudessa vai eikö se vallitse siellä. Sen sijaan semantiikka määrittyy siitä, miten lausetta käytetään elämän virrassa. Niinpä esimerkiksi tunteet ovat kielipelejä. Voimme sanoa, että surua koetaan sielussa, mutta emme pelaa sellaista kielipeliä, jossa sielu on jonkinlainen olio, johon jokin ilmiö sijoittuu, laatikko, vaan sen sijaan kyseessä on mielekäs tunnepelin siirto.
Myöhäisfilosofiassaan Wittgenstein hylkäsi nuoruudennäkemyksensä vain osittain. Sekä nuorelle Ludwigille ja vanhalle Wittgensteinille on tyypillistä se, että kumpikaan heistä ei uskonut siihen, että mikään, mikä on todella merkityksellistä, tulisi lausutuksi kielessä.
Wittgensteinin filosofinen kolmas vaihe alkoi murtautua esiin hieman ennen hänen kuolemaansa, kun hän Galwayssä viimeisteli kenties yhtenäisintä kirjallista kokoelmaansa Varmuudesta. En ole huomannut, että tutkijat olisivat vielä ehtineet kovinkaan paljon selvittää sitä, muuttuiko Wittgenstein viimeisinä vuosinaan vuolassanaisemmaksi sen suhteen, mistä uskoi, ettei siitä voi puhua. Luulisin niin.
Luuloni perustuu lukukokemukseen, jonka perusteella Wittgenstein koki filosofiansa eri vaiheet yhtä paljon itsetekoiseksi ajatuksen vankilaksi kuin entisestä häkistä vapautumiseksi.
Jos ensimmäistä vaihetta luonnehti usko kielen kuvateoriaan ja toista kielipeleihin, alkoi hänen huomionsa kiinnittyä hänen viimeisinä elinvuosinaan niihin ehtoihin, joiden varassa ilmaisemme maailmassa-olemisen kokemustamme ja toimimme siinä.
Taustalla on edelleenkin Immanuel Kant. Mutta Wittgensteinin ehdot eivät ole tietoisuuden kategorioita vaan ne näyttävät usein kulttuurikonstruktiivisilta uskomuksilta, jotka olemme perineet ikään kuin spontaaneiksi todellisuuteen suuntautumisemme "silmälaseiksi". Eräänlaista foundationalismia, jossa "totuus" pohjautuu perustaviin vakaumuksiiin, joita ei voi perustella, siis?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
14 kommenttia:
Itse kun olen kuvitellut, että konstituoimme havaitsemamme todellisuuden. Siitä, millainen maailma on riippumatta tietoisuudestamme ja havaitsemistavastamme, emme tiedä mitään. Emme edes sitä, onko sitä olemassa. ;-)
elementaari...
Siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava. Todellisuus jakaantuu asiantiloihin. Asiantiloja on lukematon määrä. Lause on todellisuuden asiantilan kuva. Logiikka saa mielekkyytensä siitä, että todellisuuden asiantilat liittyvät loogisesti toisiinsa.
Mieli jakaa todellisuuden asioihin, olioihin ja asiantiloihin. Itse todellisuudessa ei ole mitään jakoja.
Ei ole olemassa objektiivista asian, olion tai asiantilan kuvaa, vain tulkintoja niistä.
Mikäpä siinä. Oleminen on havaituksi tulemista. Kun käännän selkäni Juhana Harjulle, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa enää häntä tunne.
:-) Aimo-Kalevi Hotanen ja Juhana Harju ovat nimiä, joiden ympärille olemme keränneet omat kertomuksemme. Luultavasti molemmat uskomme kertomuksiimme itsestämme enemmän kuin siihen, mitä on ilman niitä. ;-)
Minua ei ole olemassa. Te vain kuvittelette. Mutta hyvä on - minä uskon, että puhutte totta. Pelkästä lojaaliudestani teitä kohtaan.
Onko kommunikatiivinen lojaalius - siis eräänlainen hyväntahtoisuus - merkitysten totuudesta kiisteltäessä (viittaan vapaasti Davidson principle of charity-periaatteeseen) ehkä ainoa tae yhteisymmärrykselle - ja siten myös olemassaolommekin todistamiselle.
Wittgensteinin käsitteiden perheyhtäläisyys-ajatukselle ei voi vielä rakentaa kielipelien välistä kommunikaatiota. Se on liian heikko sidos.
Wittgensteinin ei-perusteltavissa oleva foundationalismi jää myös tavallaan puolitiehen - joskin erittäin mielenkiintoisella tavalla.
Siitä voi - jos halutaan (ja on haluttukin) kääntyä tracatusmaiseen 'mystiikkaan' tai postomoderniin konstruktivismiin.
Silti kumpikaan tie ei ratkaise tyydyttävästi kielipelien välisten erojen - siis perimmältään (yhä edelleen) kommunikaation ongelmaa.
Miten olis tällainen maksiimi: Armahdan sinua, siksi ymmärrän sinua. Ei päinvastoin.
Rauno Räsänen kirjoitti:
"Onko kommunikatiivinen lojaalius - siis eräänlainen hyväntahtoisuus - merkitysten totuudesta kiisteltäessä (viittaan vapaasti Davidson principle of charity-periaatteeseen) ehkä ainoa tae yhteisymmärrykselle - ja siten myös olemassaolommekin todistamiselle."
Puhutaan myös intersubjektiivisuudesta eli siitä, että huolimatta omista todellisuuksistamme ja subjektiivista tavoista ymmärtää todellisuutta, voimme kuitenkin kommunikoida mielekkäästi. Ja kyllä, olen samaa mieltä siitä, että intersubjektiivisuuden pohjana on loppujen lopuksi hyväntahtoisuus -- halu ymmärtää myös toisen eroavaa näkökantaa ja pitää sitä potentiaalisesti omia näkemyksiä avartavana. Mutta intersubjektiivisuuden ei silti tarvitse merkitä sitä, että lopulta jakaisimme saman maailmanselityksen. Tyytykäämme siis ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. :-)
akh, ei oo nakyny.
Se on tuo Wittgensteinin "mistä ei puhua" -ajatus yksi väärin siteeratuimmista lauseista populäärissä keskustelussa. Eikö sen ideana ole vain, että lause sanoo vain sen, mitä se sanoo eikä enempää taikka vähempää?
don jusa kirjoitti:
'Eikö sen ideana ole vain, että lause sanoo vain sen, mitä se sanoo eikä enempää taikka vähempää?'
*
Voiko lause sanoa sen, mitä se sanoo olematta tautologia, eivätkä tautologiat sano mitään - ainakaan mitään olennaisesti uutta puheena olevasta asiasta, joka siten täytyy olettaa annettuna.
Mutta kaikki annettu vain ilmenee - eli on mystiikkaa (kuten Wittgenstein itse sanookin).
Don Jusa
Kyllä ja ei. Siitä, mistä ei voi puhua on vaiettava. Ja piste. Samalla Wittgenstein kuitenkin sanoi, että hänen kirjassaan on kaksi osaa, joista toinen, se mitä ei ole kirjoitettu, on tärkeämpi.
Itse pidän rohkeana ja arvostettavana sellaista filosofiaa, joka yrittää puhua myös siitä, mistä on vaikeaa puhua.
don jusa kirjoitti
Kyllä ja ei. Siitä, mistä ei voi puhua on vaiettava. Ja piste. Samalla Wittgenstein kuitenkin sanoi, että hänen kirjassaan on kaksi osaa, joista toinen, se mitä ei ole kirjoitettu, on tärkeämpi.
*
Entä se, mitä ei ole kirjoitettu - miten muuten se artikuloituu kuin artikuloitumattomuutena - siis ikäänkuin mystiikkaan verrattavana annettuna.
Tarkoitan: koska estetiikka, etiikka ja uskonto eivät täytä merkityksellisen kielen kriteereitä, ne täytyy vain ottaa annettuina.
Muussa tapauksessa kyse on kielipeleistä, joilla ei ole foundationia - perustaa, mistä taas ei ole kuin puoli askelta postmoderniin pluralismiin, jolle kommunikaatio ei ole ongelma, koska yhteinen kieli on aina ikäänkuin vaihdettavissa toiseksi pelkästään pelin vokabulaaria muuttamalla.
Mutta tällainen ei ole todellista kommunikaatiota vaan saman asian toistamista eri kontekstissa: samanmuotoisten mutta eri hahmoja kuvaavien palapelin osien sarja.
Konstruktivismi on keskustelua, jossa yhdistävä tekijä, palapelin osien muoto, ei ole millään tavalla sisällöllisesti määräävä vaan yksi ja sama konteksti täysin erilaisille diskursseille.
Tavallaan sitä ei siis ole edes olemassa, koska tällaisen palapelin ainoa funktio on olla samanmuotoisten mutta semanttisesti tyhjien merkitysperustojen 'valumuotti', jossa ilmenevät uudet kuvat eivät viittaa mihinkään todelliseen vaan sisällöllisesti tyhjään perustaan.
Väitän, että kyse on pseudokommunikaatiosta, jossa saman sapluunana sisälle ängetään väkisin niin uskonto kuin matematiikkakin. Epäuskottavaa. Mahdotonta.
Ellei sitten todellisuus ole pelkästään retorista tulkintaa ja pelkkää vokabulaarien vaihtelua vailla kytköstä kokemusperäisten tuntemusten/havaintojen olemassaoloon.
*
Postmoderni konstruktivismi on mystiikkaa nimeltä mielivalta.
Perusta on aina metafyysinen, halutaan se sitten tuoda eksplisiittisesti ilmi tai ei. Sikäli perusta on aina mielelle 'hämärä'. Tämän tosiasian voi aina yrittää kätkeä pinnalta näyttävään koherenttiuteen, mutta siitä, että emme loppujen lopuksi tiedä, mistä todellisuudessa, elämässä, kuolemassa, rakkaudesssa ja ihmisessä on kysymys, ei pääse mihinkään.
Lähetä kommentti