Savolaisten ja pohjalaisten tunteiden historiasta

Körttiläisistä väitellyt Ilkka Huhta totesi äsken, että körttiläiselle menolle on ominaista tavaton suvaitsevaisuus, mutta yhden asian suhteen liike on jämerä: se vastustaa liiallista uskonnollisuutta.

Taustalla on monia asioita. On tietysti niin, että kuollut kristitty on paras, koska hän ei kykene enää vastustamaan Jumalan töitä, mutta yksi tekijä on se, että myöhäisempi herännäisyys syntyi karismaattisten hurmosliikkeiden pyörteissä. Koulukirjoissa taidetaan mainita vieläkin herännäisyyden alkuna niin sanottu Telppäsniityn herätys, joka tapahtui 1796 Lapinlahdella. Se oli hurmosherätys.

Mutta on pohjalaisillakin omansa. Protoherännäisyys siellä muodostuu niin sanotusta vasulaisuudesta, joka oli Vaasan seudulla vaikuttaneen pohjalaisen separatistisen mystikkoliikkeen yksi haara.

Liikkeen johdossa oli Jaakko Wallenberg, jolle oikeudessa luettiin tämä rikoskaaren ensimmäinen luku: ”Joka tahallaan sanoin tai kirjoituksin syyttää tai herjaa Jumalaa, hänen pyhää sanaansa ja sakramenttejaan tuomittakoon kuolemaan. Jos sen tekee ajattelemattomasti ja äkkipikaisesti, mutta katuen, sakotettakoon sadalla taalerilla ja pyytäköön julkisesti anteeksi rikostaan seurakunnassa…”

Wallenberg tuomittiin Vaasassa kuolemaan, mutta Korkein Oikeus muutti tuomion elinkautiseksi. Wallenberg kuljetettiin Hämeen linnaan, missä hän kuoli lavantautiin 1801.

Pohjanmaan mystikkojen taustalla oli Jakob Böhmen teoksessa Psychologia vera esittämä oppi, jonka mukaisesti kirkot ja papit ovat toissijaisia ja sisäinen mystinen tunnekokemus keskeinen. Liike kopioi kirjoja ja vei salatiedettään eteenpäin kokoontumisissaan. Se antoi sille erityistä omanarvontunnetta, sillä sen käytössä oli kopioituja käsikirjoituksia, joista papit ja muut herrat eivät tienneet.

Wallenberg kehitti mystisen kokemuksen saavuttamiseksi melko mukavia menoja: viinaa käytettiin ahkerasti, jotta mieli vapautuisi ”oriuudesta”, ”häpyrensseli” poistettiin taivaallisissa avioliitoissa, joissa ”fällyuskovaiset” tutkivat toistensa saloja jonkinlaisessa uskonnollisessa joukkoseksirituaalissa.

Erityisiä riittejä olivat synnin merkkinä olevan ”aataminomenan” polttaminen takassa ja kärmeenpään rikkipolkeminen tanssin tahdissa. Wallenbergilaiset marssivat trappuja pitkin taivaaseen eli mesosivat humalapäissään kohti ikuista onnea. Liekö tämä Don Jusan kertoma muotoilu "ristus notta on lujaa pöhönäs" noista menoista kotoisin?

Näiden poikkeavien tapojen lisäksi Wallenberg keksi olevansa ”oikea Jumalan poika”. Jeesuskin oli ollut sitä alun perin, mutta seottuaan ihmetekoihinsa ja kummiin ajatuksiinsa hän oli Wallenbergin mukaan menettänyt asemansa. Oikea mies oikealla asialla oli hän itse.

Ihmeitä koitti kyllä Wallenbergkin tehdä, muun muassa keittää kivistä kultaa. Kun ei toimi onnistunut, hänen uskottavuutensa alkoi kärsiä. Taustalla oli myös se, että liike oli rahoittanut toimiintaansa vapaaehtoisella rahoituksella, joka alkoi tyrehtyä. Hurmoksen huuma vaihtui nälkään.

Keskeistä Wallenbergin opetukselle oli, että kenenkään ei tarvitse ymmärtää eikä teoretisoida hänen opetuksiaan. Tärkeintä oli saavuttaa tunne.

Protoherännäisyyden hurmoksellinen tunnekeskeisyys niin Pohjanmaalla kuin Savossakin jätti liikkeeseen traumatisoituneen suhteen tunne-elämään. Tunteista vaiettiin, jopa kiellettiin ne, niihin suhtauduttiin vaivaantuneesti nauraen ja jokaiselle vähäistäkin hurmosta kokeneelle osoitettiin lääkäriä. Yhtenevä pukeutuminen ruumisarkun näköisiin vaatteisiin ei palvellut vain oman talonpoikaisen säädyn korostamista vaan myös menneisyyden käsistäkaranneen uskonnollisen seksuaalisen holtittomuuden hautaamista. Aatamin haudaksi moni körttipukua kutsuikin.

Muista uskonnollisista liikkeistä saatettiin murista hiljaa hampaiden välissä. Evankeeliset olivat helappouskoisia, joskin melkein körttiläisiä ja saman seudun asukkeja nyt kumminkin. Mutta varsinkin uuspietismi, joka joissakin heränneiden kansanopistoissa vuosina 1930-50 erikoisella tavalla yhtyi näiden opistojen körttiläiseen perinteeseen jatkuvan kääntymiskokemuksen tavoittelun muodossa, muodostui monien körttiläisten arvostelun kohteeksi. Se oli Amerikan herkkua ja pahimmanlaatuista maailmanmielisyyttä, kun ei uskottu kastettujen ihmisten olevan oikeita uskovaisia vaan näitä tultiin hampaat loistaen rapakon takaa valistamaan, toisten ihmisten manipuloimista, jota ei tullut harjoittaa. Tätä asennoitumista kuvaa osuvasti se, miten Jaska Elenius kerran raivostutti lähetysväen, kun hän tiedusteluun Herättäjä-Yhdistyksen missionäärisestä visiosta vastasi: Ei semmosta oo. Sitä on menty Afrikkaan ja sanottu, että tässä olis ny tämä Nasaretin mies. Mitäs siihen sanot, mustanaama?

Samalla tunne jylläsi liikkeen syvimmissä onkaloissa ja kanavoitui lähes huutamisen asteelle nousevaan veisuuseen.

Muiden katsomusten arvosteleminen on sittemmin vähentynyt, mutta kyllä suuri osa körttiväestä toivoo, että viereen istunut pidemmälle päässyt löytäjä tyytyisi ainakin körttiseurojen ajan kanavoimaan liikutuksensa virsiin.

Tietynlainen suvaitsevaisuus körttiläisyydessä voidaan katsoa myös sen vasulaiseksi perinnöksi samalla kun tämä perintö on hurmoksellisuutensa osalta ollut yksi tekijä kummallisen tunnekäyttämisen syntymisessä. Ja moni körttitalo on lentänyt virtsana lepikkoon vasulaisten juhlamenojen jälkeenkin.