Ihmisestä, eläimistä, koneista, enkeleistä

Jos ihmisen menneisyys on lajinkehityksellinen, onko hänen tulevaisuutensakin sellainen? Kehittyykö tulevaisuudessa uusi ihmislaji? Millainen se olisi? Miten suhtautuisimme siihen, mikäli eläisimme rinnan sen kanssa, kuten todennäköisesti menneisyyden sukulaisemme ovat eläneet rinnan meidän kanssamme?

Yhtenä mahdollisuutena uudenlaisen ihmislajin kehittymiseen on pidetty seuraavaa. On mahdollista, että täydentäisimme itseämme mekaanisilla laitteilla, joiden avulla toimintamme tehostuu ja aivokapasiteettimme laajenee. Toinen mahdollisuus uuden ihmislajin synnyttämiseen kätkeytyy geeniteknologiaan. Kolmas mahdollisuus puolestaan liittyy elävän koneen rakentamiseen. Käsittelen lähinnä viimeistä mahdollisuutta. Tukeudun osittain Ilkka Tuomen ja Sara Heinämaan teokseen Ajatuksia synnyttävät koneet (WSOY 1989).

Kysymys ihmisen keinotekoisesti valmistamista elävistä olennoista ja koneista on vanha. Esimerkiksi Kalevalassa se esiintyy seppä Ilmarisen takoessa naisen. Antiikin kertoja Ovidius puolestaan kirjoittaa kuvanveistäjä Pygmalionista, joka veisti Athenesta kuvapatsaan, jolle Athene antoi hengen. Tällaisen toiminnan eettinen oikeus asetettiin sekin jo varhain kyseenalaiseksi Prometheus –myytin muodossa.

Kirjoittaessaan ihmisen ja eläimen erosta, Rene Descartes sanoo teoksensa Metodin esitys luvussa V (WSOY, 1994): "...Tätä eivät suinkaan pidä omituisena ne, jotka tietävät kuinka paljon erilaisia automaatteja eli itsestään liikkuvia koneita inhimillinen kekseliäisyys pystyy tekemään käyttämällä ainoastaan hyvin harvoja kappaleita. Kun näitä verrataan niihin moniin luihin, lihaksiin, hermoihin, valtimoihin, laskimoihin ja kaikkiin muihin elimiin, joita on kaikkien eläinten ruumiissa, niin tämä ruumis, katsottuna koneeksi, joka on Jumalan kätten tekoa, on verrattomasti paremmin suunniteltu ja liikkeiltään ihmeellisempi kuin mikään niistä, joita ihmiset voivat keksiä. Olin tässä kohden erityisesti pysähtynyt osoittamaan että jos olisi sellaisia koneita, joissa olisi apinan tai jonkin muun järjettömän eläimen ulkoelimet ja muoto, emme voisi mitenkään havaita, etteivät mainitut koneet olisi kaikin puolin saman luontoisia kuin nämä eläimet. Jos taas olisi koneita, jotka olisivat meidän ruumiimme kaltaisia ja jäljittelisivät toimintaamme siinä määrin kuin henkisessä katsannossa olisi mahdollista, meillä olisi kuitenkin kaksi hyvin varmaa keinoa päästä selville siitä, etteivät ne olisi todellisia ihmisiä. Ensinnäkin se, etteivät nämä koneet koskaan kykenisi käyttämään sanoja eivätkä muita merkkejä niin muodostaen kuin me teemme ilmaistaksemme toisille ajatuksiamme. Voidaan näet kyllä kuvitella kone niin rakennetuksi, että se lausuu sanoja, vieläpä niin, että se lausuu joitakin ruumiinliikkeisiin soveltuvia sanoja, jotka saavat aikaan jotain muutosta sen elimissä: esimerkiksi siten, että kun kosketamme sen jotakin kohtaa, se kysyy mitä sille tahdotaan sanoa, ja jotakin toista kohtaa kosketettuamme huutaa tuntevansa kipua, ja muuta sentapaista. Toiseksi nämä koneet, vaikka ne suorittaisivatkin monia tehtäviä yhtä hyvin tai kenties paremminkin kuin kukaan meistä, eivät mitenkään pystyisi suorittamaan eräitä toisia tehtäviä, ja siitä havaittaisiin, etteivät ne toimi tietoisesti, vaan ainoastaan elintensä rakenteen mukaisesti.... Näitä kahta keinoa käyttäen voimme siis myös havaita ihmisten ja eläinten välisen eron."

Paljon siitä, mitä Descartes sanoo, näyttää pitävän paikkansa. Voimme tehdä robotin, jolla on luusto, sisäelimet, verenkierto ja iho. Kameroiden avulla se voi ’nähdä’ ja äänityslaitteiden avulla se voi ’kuulla’. Se voi liikkua, piirtää, kirjoittaa ja siihen voidaan asettaa myös ääni, jonka avulla se keskustelee tuottamillaan lauseilla.

Tekoälyn alalla elämme kuudennen sukupolven tietokoneiden eli keinotekoisten hermoverkkojen kehittämisen aikaa.

Hermoverkkolaskureissa on elektroninen muisti ja keskusyksikkö ja niissä käytettävät ohjelmat ovat jakaantuneet ohjelman kaikkien hermosolujen kytkentöihin. Niiden ohjelmointi tarkoittaa keinotekoisten neuronien eli hermosolujen kytköksien muuttamista. Eräät koneet muuttavat itse kytkentöjensä voimakkuuksia eli siis oppivat asioita. Tällä hetkellä on alkamassa neurolaskureiden massatuotanto.

Alan kirjallisuus esittää lukuisia esimerkkejä keskustelevista koneista. Tuomen ja Heinämaan kirjassa oleva esimerkki on PAM-niminen robotti. Sen koostumukselle on olennaista käsikirjoitusohjelma eli ohjelma, joka kertoo ihmisten tavoitteista ja käyttäytymistavoista sekä lausegeneraattori.

PAMiin voi syöttää esimerkiksi seuraavan kertomuksen: "John halusi rahaa. Hän hankki aseen ja käveli viinakauppaan. Hän kertoi omistajalle haluavansa vähän rahaa. Omistaja antoi Johnille rahaa ja John poistui." Kun PAMille esittää kysymyksiä, se vastaa seuraavalla tavalla: "Miksi John hankki aseen? KOSKA JOHN HALUSI RYÖSTÄÄ VIINAKAUPAN Miksi John uhkasi kauppiasta? KOSKA JOHN TARVITSI VÄHÄN RAHAA. Miksi kauppias antoi rahat Johnille? KOSKA KAUPPIAS EI HALUNNUT LOUKKAANTUA. Miksi John poistui? KOSKA JOHN EI HALUNNUT JÄÄDÄ KIINNI."

Millä tavoin PAM eroaa ihmisestä? Rene Descartesin vastaus on, että se ei ole tietoinen. Mitä tietoisuus on? Descartesin ajatuksia monella tavoin ennakoinut Augustinus huomauttaa, että koira on tietoinen, koska se huomaa, kun se sulkee silmänsä.

Jos tietoisuus on jonkinlaista omien henkisten toimintojen huomaamista, ei ole ehkä mahdotonta puhua koneiden tietoisuudesta. Mikä nimittäin estäisi, että niihin rakennetaan niiden omia toimintoja tarkkaileva ohjelma, jota kutsutaan tietoisuudeksi. Kartesiolainen perinne edellyttää tietoisuudelta kuitenkin jotakin syvällisempää. Tietoisuus on ajattelua, joka ei ole spatiotemporaalista. Se ei siis ole ruumiillista eikä ruumiissa sijaitsevaa, vaan ruumiin kanssa interaktiota harjoittavan sielun toimintaa. Tällaista näkemystä kutsutaan modernissa mielen filosofiassa kartesiolaiseksi viitekehykseksi ja siitä irtautuminen vaikuttaa hankalammalta kuin prima facie kummallinen ajatus ruumiittomasta sielusta antaisi aiheen olettaa.

Ne, jotka kannattavat ihmisen kaltaisen koneen rakentamisen mahdollisuutta ajattelevat, että kieli ja ajattelu on luonteeltaan syntaksinen prosessi. Syntaksi tarkoittaa kielen sanastoa ja kielioppia.
Näkemys, jonka mukaan kieli ja ajattelu on syntaktista, esittää, että kielen merkitykset muodostuvat syntaktisten rakenteiden välisenä vuorovaikutuksena. Teoreettisesti merkittävän lähtökohdan tälle teorialle on antanut Noam Chomsky esimerkiksi töissään Syntactic Structures, (1957) ja Aspects of the Theory of Syntax (1965).

Chomskyn luonnosteleman transformaatiokieliopin mukaan kielen perustana on rajallinen määrä ydinlauseita, jotka luovat perustan yksinkertaisille väitelauseille kuten "Minä pidän luennon". Transformaatiokielioppi on tarkoitettu toimintaan, jossa ydinlauseista johdetaan toisiaan muistuttavia lauseita kuten "Pidänkö minä luennon?", "Pidetään luento" ja "en pidä luentoa".

Mikäli ihmisen ajattelu on ydinlauseista muotoutuvaa toimintaa, se voidaan mallintaa ja toistaa mekaanisesti. Tästä näkökulmasta käsin voimme sanoa, että esimerkiksi PAM on ajatteleva kone.

Monet ovat kuitenkin pitäneet tällaista ajattelua outona. Alan kirjallisuudessa tunnetuin vastaesimerkki ajattelun syntaktiselle luonteelle on John Searlen teoksessaan Minds, Brains and Science (Harward University Press 1984) esittämä "kiinalaisen huoneen" nimellä tunnettu ajatuskoe, joka on seuraava.

Kuvittele, että olet lukittu huoneeseen, joka on täynnä kiinalaisia symboleita sisältäviä numeroituja koreja. Et ymmärrä kiinaa. Sinulla on suomenkielinen ohjekirja, joka kertoo, miten kiinankielisiä symboleita käytetään. Ohjeet ovat seuraavanlaisia: ota korista 1 sen-ja-sen-näköinen merkki ja laita sen vasemmalle puolelle korista 2 sen-ja sen-näköinen merkki. Huoneeseen tulee postiluukusta kiinalaisten symboleiden jonoja. Tehtävä on ohjekirjan avulla vastata näihin jonoihin (jos tulee jono 1,2,3,4 siinä ja siinä järjestyksessä lähetä jono 5,6,7,8 siinä ja siinä järjestyksessä) Kiinalaisten symbolien jonot ovat kiinankielisiä kysymyksiä niiden lähettäjille, huoneesta lähtevät jonot ovat kiinankielisiä vastauksia niiden saajille. Jos toimit ohjekirjan mukaisesti, ymmärsitkö kiinaa?

Searlen vastaus on kielteinen. Hänen mukaansa koneella ei ole keinoja ymmärtää symbolien merkityksiä. Ihmisen ja koneen ero on siten se, että ihminen ymmärtää merkityksiä. Ihminen on semanttinen olento. Kone on vastaavasti syntaktinen. Tämä erottelu on synnyttänyt keskustelun ihmisen mielen semanttisesta luonteesta ja sen perustasta.

Tunnetuin mielen semanttista luonnetta kannattava teoreetikko lienee Jerry Fodor, joka teoksessaan The Language of Thought (1975) väittää, että ihmismielessä on kielenkaltainen representaatioiden väline, jossa henkisten tapahtumien edustukset luetellaan ja ilmaistaan. Lauseen ymmärtäminen on luonnollisen kielen lauseen kääntämistä sanattomalle mentaalikielelle. Ajatteleminen on aivoissa tapahtuva ilmiö, joka tarkastelee mielen representaatioiden syntaktisia ominaisuuksia sellaisella tavalla, että se liittää niihin merkityksen.

Osa keskusteluun osallistuneista filosofeista on pitänyt mielen ja ruumiin välistä erottelua heijastavaa kysymystä ajattelun syntaktisesta vs. semanttisesta luonteesta turhauttavana.

Turhautumista on lisännyt se, että henkisiksi toiminnoiksi luonnehdittujen ilmiöiden yksi-yhteen vastaavuuden osoittaminen aivoissa ei ole onnistunut, toisin kuin monet, esimerkiksi Armstrong 1957 julkaisemassaan artikkelissa Are Psychic Processies Brain Processies, ovat otaksuneet. Esimerkiksi emootiotutkimuksen piirissä on esitetty, että sama emootio voi aktivoida erilaisia aivotiloja tai kaksi eri emootiota samanlaisia aivotiloja.

Keskusteluun turhautuneet ovat esittäneet, että aivo- ja tekoälytutkimuksen edetessä tapahtuu kopernikaaninen kumous. Se osoittaa että mielen ja aivojen suhde on sama kuin veden ja H2O:n. Käy ilmeiseksi, että kukaan ei ole koskaan uskonut, ajatellut eikä tuntenut mitään, vaan sen sijaan nämä kansanpsykologiaksi kutsuttuun viitekehykseen kuuluvat ilmaisut muodostavat vanhentuneen ja jollain tavoin taikauskoisen teorian, jonka aivo- ja tekoälytutkimuksen tulokset eliminoivat. Tällaista kantaa on edustanut Paul M. Churchland esimerkiksi teoksessaan The Matter and Consciousness.

Mikä erottaa ihmisen eläimestä ja koneesta ja mikä toisaalta tekee hänet niin eläimeksi kuin koneeksikin. Mielestäni luonnontieteen näkökulmasta ei ole painavia syitä väittää, että ihminen ei olisi apina eli siis eläin.
Myös länsimaisen ajattelun filosofiset ja katsomukselliset perinteet luonnehtivat ihmistä eläimeksi hanakammin kuin ehkä joskus väitetään. Aristoteelisessa perinteessä ainakin kehittyneimpiä nisäkkäitä pidetään kognitiivisina olentoina ja vastaavasti ihmistä eläimenä, jolla on muista eläimistä poikkeava todellisuutta koskevan teoretisoinnin kyky.

Kristillinen perinnekään ei näytä sisältävän ajatusta, jonka mukaan olisi väärin sanoa, että ihminen on keskeisiltä toiminnoiltaan eläin. Ihminen väitetään eroavan muista eläimistä siten, että hänellä on mahdollisuus olla viisaudeksi luonnehditun kyvyn avulla jollain käsitteellisellä tasolla yhteydessä yliluonnolliseen todellisuuteen. Molempien perinteiden näkökulmasta vaikuttaisi luontevalta väittää, että ihmisen ja muiden eläinten ero liittyy erilaiseen todellisuutta koskevaan suhtautumiseen. Tämäkin väite on kuitenkin jonkin verran spekulatiivinen.

Uudella ajalla esimerkiksi kartesiolaisuudessa vahvistuneeseen augustinolaiseen ajatukseen ihmisestä itseään tarkastelevana tietoisuutena liittyi idea siitä, että ruumiilliset ja myös osa psyykkisistä toiminnoista voidaan mallintaa mekaanisesti, mutta ihmisen ajattelua eli sielua ei. Tämä kartesiolaiseksi viitekehykseksi luonnehdittu metafyysinen oletus on edelleen vahva esimerkiksi mentaalikieltä koskevassa keskustelussa.

Ne, jotka eivät oleta kartesiolaista viitekehystä, uskovat, että kaikki ihmisen toiminnot voidaan toistaa mekaanisesti. Ihminen ja eläin eivät eroa tässä suhteessa toisistaan. Itse en usko, että ihmisen mekaaninen kopio voitaisiin toteuttaa lähitulevaisuudessa.

En tunne keskustelun viimeistä tilannetta, mutta vielä kymmenen vuotta sitten tilannetta kuvattiin siten, että kärpäsen aivojen tasoisen mekaanisen neuroverkon tuottaminen merkitsisi ratkaisevaa vallankumousta neurofysiologian ja tekoälytutkimuksen alueella. Jos ihmisen mekaaninen kopio toteutettaisiin, olisin taipuvainen ajattelemaan, että se ei olisi uusi ihmislaji. Luulisin, että ihmisen eläimellisyys estää häntä muuttumasta koneeksi. Voi olla, että on luontevaa sanoa joitakin tietokoneen toimintoja tekotahdoksi tai tekotunteeksi. Ihmisen ja eläimen toiminnot näyttävät kuitenkin olevan sidoksissa elävään ruumiiseen.

Ehkä tietoisuus on jonkinlainen kokemus siitä, mitä elävässä ruumiissa tapahtuu ja ajattelu tämän kokemuksen käsitteellistä hahmottamista. Ei tunnu luontevalta sanoa, että tietokoneen osat muodostaisivat elävän ruumiin. Puheet tietokoneen ajattelemisesta, tahtomisesta ja tuntemisesta lienevät analogioita niille toiminnoille, joita ihminen harjoittaa silloin, kun viittaamme niihin näillä termeillä. Voisi myös ajatella, että samoin kuin ihmisen eläimellisyys estää häntä muuttumasta koneeksi, hänen toimintansa mekanisaatiot osoittavat, ettei hän ole eläin.
Ehkä syy luonnehtia ihmistä ihmiseksi onkin se, että hän on joltain osin eläin ja joltain osin kone eli ei siis kumpaakaan, vaan jonkinlainen puuttuva linkki ja välittäjäolento eläimen ja koneen välissä.

Tämä vastaus muistuttaa erästä aatehistoriassa esitetty ideaa.

Kun kristityt kirjoittajat, esimerkiksi Tuomas Akvinolainen, miettivät, mikä ihminen on, he sanoivat, että hän ruumis, jonka muoto on sielu. Ruumis viittaa hänen eläimellisyyteensä ja sijaintiinsa spatiotemporaalisessa maailmassa. Sielu viittaa puolestaan yhteyteen ajattomaan ja paikattomaan maailmaan. Siellä ovat enkelit, jotka Tuomaan mukaan ovat ei-spatiotemporaalisia, intellektuaalisia olioita. Tuomas piti enkeleitä tiettyä tehtävää varten ohjelmoituina intellekteinä, joiden ajattelua hän luonnehti komputoimiseksi. Niiden keskinäistä viestintäjärjestelmää hän nimitti termillä radio. Tuomaan enkelioppia on pidetty kiinnostavana ajattelemisen teoriaa ja erityisesti kalkyylin aatetta eteenpäin vievänä asiana, joka luo käsitteellisiä edellytyksiä tuntemiemme tietokoneiksi kutsumiemme laskureiden kehittämiselle. Oppia on pidetty psykologisesti terapeuttisena, koska enkeliuskon on ajateltu näyttävän ihmiselle hänen sijaintinsa maailmankaikkeudessa.

Kun ihminen uskoo enkeleihin, hän ei itse yritä olla enkeli. Ehkä meillä olisi tällaisesta asenteesta hyötyä määritellessämme suhdettamme koneisiin.