Wittgenstein, jossain vaiheessa elämänsä päiviä, päätyi näkemykseen, että filosofiset ongelmat ovat kielenkäytön ongelmia. Siihen liittyen ne eivät ole mitään syvällisiä ongelmia (problems) vaan pikemminkin ratkaisutehtäviä (puzzles).
Filosofinen ”ongelma” oli hänen mielestään luonteeltaan väärä siirto, väärän palan laittaminen väärään paikkaan.
Kun niin tapahtuu, kieli ”lomailee”.
Wittgensteinille perinnäiset filosofiset kysymykset olivat ajattelun heinäkuu ja mätäkuun juttu. Niitä miettiessämme muutumme kärpäsiksi vesilasissa.
Voimme sanoa, mielekkäästi, että surua tunnetaan sielussa, mutta peli ei nyt ole oliokielipeli vaan tunnekielipeli, jossa tällainen siirto viittaa ajatuksen väritykseen.
Wittgenstein sanoi aika monta kertaa, että tunteet ovat ajatuksen värejä. On kummallista, että kokoelmassa Huomautuksia väreistä tämä ajatus ei esiinny millään muotoa. Se esiintyy Filosofisissa tutkimuksissa, muistaakseni, ja useita kertoja kokoelmissa Huomautuksia psykologian filosofiasta 1 ja 2.
Wittgenstein vastusti introspektiota, sitä, että katson sisälleni ja sitten tiedän, mistä tässä kaikessa on kysymys. Mistäpä tietäisi, onko minulla edes aivoja, jos pääni halkaistaisiin auki, hän lausuu viitatakseen siihen, että niin sanottu psykofyysinen parallelismi on filosofisesti mitääntekemätön teoria.
Tunteet ovat kielellistä käyttäytymistä, joka on opittu jossakin kulttuurissa. Krokotiili ei toivo, Wittgenstein kirjoitti, toivo on osa inhimillistä elämänmuotoa.
Wittgenstein oli naturalisti siinä merkityksessä, että hän uskoi tunteiden juurtuvan niin sanottuun luonnonhistoriaan. Eläimilläkin on tunteita, mutta ne eivät ole kehittyneet kielipeleissä sellaisiksi kuin ne inhimillisessä kulttuurissa kehittyvät. Eskimoilla on lumelle satoja sanoja, saharanautiomaalaisilla ei.
Lomakuukausi on lopullansa, mutta ei kielessä. Minusta on mukavaa, toisin kuin Wittgensteinista, että kielen loma jatkuu niin pitkään kuin ihmisiä on maapallolla.
Sillä välin voimme tehdä muuta kielenhuoltoa. Hyvää filosofian lomalukemista ovat esimerkiksi Nykysuomen sanakirja, vanhempi raamatunkäännös ja erilaiset kielenhuolto-oppaat.
Suomen sanasto on laaja. Kielioppi on verraten vaikea. Jos kokenutkin kirjoittaja testataan oikein ammattilaisten toimesta, kieliopillisen taidon taso voi olla hävettävä.
Vieläkin hävettää se pakollinen kielikurssi, joka maisteriksi halajaville pidetään. Taisin saada hädintuskin tyydyttävän kokeesta, vaikka luulin osaavani suomea.
Yhdyssanoista voisi vaikka aloittaa. Oma muistisääntöni on –inen. Sen päätyiset sanat ovat yleensä yhdyssanoja.
Kiinnitin vuosia sitten ympäristössäni huomiota siihen, että yhdyssanat kirjoitettiin väärin eli ei yhdyssanoina. Aloin keksiä kaikenlaisia kuten Lähiruokaravintola Maansuola.
Toinen helppo periaate on se, että lauseessa on subjekti ja predikaatti eli lause on sitä, että joku tekee jotakin. Näiden lisäksi objektin miettiminen parantaa kieltä. Tekeekö joku jollekin?
Kieli on sitä, että laitetaan tekijää ja sitä mitä tekijä tekee peräkkäin ja loppuun piste. Näitä vuollaan sopiva määrä, ja katso, alkaa kyllästyttää. Ratkaisu on pilkku, jonka jälkeen voi laittaa sivulauseen. Senkin perään tulee sitten piste.
Kysymysmerkki minua kiinnostaa. Huomaan, että nopeasti kirjoittaessani se jää pois. Onko kyse siitä, että mieleni suhde todellisuuteen on niin yhtä kysymystä, että en sitä erikseen jonkin lauseen perässä piittaa ilmoittaa, koska kaikki lauseet ovat kysymyslauseita? Vai vain puhtaasta huolimattomuudesta, joka on jumiutunut kirjoittamiseen ja muuttunut likaiseksi maneeriksi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
15 kommenttia:
Analyyttinen filosofia on todellakin tainnut redusoida filosofian kielenkäyttöä koskevaksi, ja sen seurauksena sen käsittelemät kysymykset "eivät ole mitään syvällisiä ongelmia vaan pikemminkin ratkaisutehtäviä", kuten muotoilit. Kuitenkaan elämää itseään voi tuskin syyttää siitä, että se ei heitä tarkasteltavaksemme riittävän haasteellisia ja mielenkiintoisia kysymyksiä. Jos näkökulmaa supistetaan siten, että suurten eksistentiaalisten peruskysymysten sijaan jäädään ratkaisemaan vain älyllisiä pulmia (puzzles), sen pitäisi mielestäni olla tuon lähestymistavan ongelma. Voi kysyä, ansaitseeko filosofia enää silloin viisauden rakkauden nimeä. Jos perimmäisten kysymysten pohdintaa kutsutaan mätäkuun jutuksi, se on mielestäni elämän syvällisimpien kysymysten epärehellistä banalisointia. Rehellisempää olisi tunnustaa, että näkökulmaa on supistettu sen vuoksi, että halutaan jatkuvasti liikkua varmalla maaperällä.
Paitsi värejä tietoisuus on myös metafooria väittää Iris Murdoch kirjassa, jota luen paraikaa. Se on vain metafooria, väritkin ovat metafooria oikeastaan. Tästä syystä ns. stringentti (onko suomenkieltä) teksti on tavallaan samalla kalpea tai liian lineäärinen: totuushan ei sitä ole. Elämää ei saa piirrustuspöydän mukaiseksi vaikka olisi helpompaa, jos saisi. Världen och verkligheten kirjoitti v. Wright. Tämä tarkoittaa, että världen (elämä, maapallomme) on aina kolmiulotteinen mutta verkligheten (elämä, kielemme antropologinen oleminen) on aina vertauskuva jostain muusta: eikö P Määttänen kirjoita kirjassaan siitä miten abduktio on aina "about". Mutta about voi olla liian paljon....sekä avaruutta että painoa. Mittarit ovat epämääräiset ja mitä korkeammalle mennään symboliikassa sen suuremmat virhemarginaalit. Sitäkään ne eivät tienneet, nuo, jotka minua yritti ohjata takaisin ns. lineääriseen logiikkaan. Minä olisin halunnut olla pyöreä katsos: se on minun kuvani ja minun elämäni muutenkin: Obelix kun jo olen.
ps. saanko tulla teillepäin sitten näyttämään kun saan jotain ihan oikein kirjoitettua, jos saan? Olisi kiva tietää onko kukaan kiinnostunut; niitä ei ole näillä main. Minä olen ostanut lypsyliinat itselleni paikkakunnaltanne ja ne ovat vallan mainiot mm tiskirätteinä. :) voisin siis hankkia pari lisää; lehmäni pitää lypisä aina välillä.
Tuo Wittgenstein, joka on pöydän kulmalla ja joka seuraa kädessä yläkerrasta alakertaan ja päinvastoin, siis Varmuudesta, on siitä mainio kirja, että kieltä kun se suurelta osin käsittelee, niin suomentaja Heikki Nyman on kirjoittanut kuhunkin "traktaattiin" että kun suomeksi sanotaan näin, niin siitä seuraa että.
Eikä siis puhunut mitään saksan versiosta.
H.G., mitenhän mahtaa olla ruotsinkielisen opuksen laita? Oletan että Uber Gewissheit on käännetty myös ruotsiksi.
En tunne Wittgensteinia niin hyvin että voisin sanoa että ovatko hänen esittämänsä asiat puzzles vai jotain isompaa. Todennäköisesti isompaakin löytyy.
Mutta kielipohdinnat ovat älyttömän mielenkiintoisia, semiotiikkaa olen lukenut jonkin verran ja ainakin tässä pikkuopuksessa W. lähenee semioottista ajattelua huomattavasti.
Juhana, taatusti elämä heittelee eteemme vaikka mitä syvällisiä ja kamalia aiheita. En usko että niiden puutteesta voi olla kyse.
Homo garrulus kirjoitti:
"Tästä syystä ns. stringentti (onko suomenkieltä) teksti on tavallaan samalla kalpea tai liian lineäärinen: totuushan ei sitä ole. Elämää ei saa piirrustuspöydän mukaiseksi vaikka olisi helpompaa, jos saisi."
Uskoisin, että jokainen joka on työkseen tai vakavammin harrastuksesta ollut tekemisissä kuvataiteen kanssa, on tehnyt havainnon, että ajattelemista on myös ilman kieltä. Katselemme värejä ja kuvia ja reflektoimme niitä ilman, että välttämättä mitenkään verbaalistamme asiaa. Koemme myös värejä, muotoja ja kauneutta erilaisina laatuina, ja sen verbalisointi seuraa vasta perästä, jos seuraa.
Ripsalle:
Tottakai elämä heittelee. Mutta jos akateeminen filosofia kieltäytyy käsittelemästä näitä elämän syvällisimpiä kysymyksiä, se jättää ne populaarin elämänfilosofian ja uskonnon pohdittavaksi.
Juhana Harju:
Hyvä kommentti: myös lasten kielen muodostuksessa on ensin vaihe, jolloin vauva observoi ja seuraa ja ollaan tietoisia, että he tavoittelevat asioita heti syntymän jälkeen (mm äidin ääntä, äidin syliä ja leikkikaluja, jotka ovat heidän ulottumattomilla). Kieli tulee vasta 2-vuotiaana ja voidaan sanoa, että lapsi syntyy biologisesti ensin ja sitten myöhemmin sosiaalisesti. Näin sofia (tilojen välinen ero voidaan sanoa sofiaksi, vrt Platonin luolan kaksi tilaa).
Kokemuksia, joita ollaan saatu kuulomykkien ymmärryshorisontista kertoo myös sen, että ymmärtävän ihan saman kuin muut mutta eivät kykene puhumaan ajasta samalla lailla kuten me kuulevaiset. Ajankäsitys ei siis välttämättä ole huonompi mutta käsitys miten siitä puhutaan on sitä (Londen). Sen sijaan ovat hyviä tulkitsemaan nonverbaalisia merkkejä ja merkkiteoriat kehittyvät varmasti juuri näitten defektien ymmärtämisen kautta. Lev Vygotskij, jonka kirjoitukset tulivat Suomeen vasta 80-luvulla, havaitsi lähes kaiken normaalin ns. abnormaalin kautta: kun ymmärtää miten asiat eivät ole niin voi paremmin sanoa miten ne ovat. Vygotskij havaitsi paljon kielen plastisuuden tai aivojen plastisuuden merkityksiä. Lapsi myös puhuu ensin itselleen ennenkuin alkaa puhua muille. On siis tärkeää, että lapsi saa kehittyä rauhassa myös oman sisäisen dialoginsa osalta. Nykyäänhän revitään ns. sosiaaliseksi niin nopeasti ja aktiivisesti, ettei enää kukaan ymmärrä, miten tärkeää on tuo vaihe ennen viittä ikävuotta milloin hahmotukset alkavat muodostua. Uskon, että tahallaan pilataan tietyt vaiheet sillä näin saadaan kuuliaat ja sopulimaiset ryhmät aikaiseksi. Anteeksi sarkasmini mutta kun tietoa on niin hirveän paljon olen aina yhtä hämmästynyt, ettei siitä piitata. Steinerkoulut ja antroposofiassa ymmärretään mutta sellaiset tärkeät asiat, joiden merkitys ulottuu ihmisen koko ikään ei saisi vesittyä vain sen takia, että lobbaillaan toiseen suuntaan ja virkamiehet ottavat käskyjä vääriltä tahoilta ollakseen mieleksi. Minne olisimme menneetkään tätä rataa? Uskomatonta mielestäni, että näin huolimattomasti voidaan ymmärtää niin kauan tiedossa olleita faktoja. On siis aika tehdä arvioinnin, tutkimusten ja arviointitutkimusten uusi tuleminen ja skarppi sellainen, ettei tollot ryhdy itse tulkitsemaan. Jakku-Sihvonen on mm. kirjoittanut arvioinnin logiikasta joskus kymmenen vuotta sitten. Minä en pidä mistään kirjasta, joka on tehty 90-luvun jälkeen: ovat huonompia kuin vanhat 60-luvun kirjat.
Pitäisi kaivaa kunnon määrittelyt esille eikä mennä mu-tun mukaan kuten näyttää menevän.
Homo Garrulukselle:
Kiva että ymmärsit ajatuksenjuoksuani. Sen verran vielä lisäisin, että mielestäni ei kielellinen ajattelu ei ole välttämättä ollenkaan reggressiivisempää tai alempiarvoista kuin kielellinenkään, vaan se voi olla myös alkuperäisempää ja vääristymättömämpää kuin sitä myöhemmin seuraava ja selittävä kielellinen ajattelu. Viittaan vain vaikeuksiin, joita kohtaamme yrittäessämme ilmentää jotain ylevää ja hienovaraista. Silloin proosalliset keinot eivät oikein toimi, ja joudumme turvautumaan runouteen päästäksemme edes jotenkuten lähelle alkuperäistä kokemuksemme vivahteikkuutta ja hienovaraisuutta.
Ja totta, on tietysti myös muita merkkikieliä kuin verbaaliset kielet.
Juhana, kun olen enää n. varttikuuloinen, niin olen ajatellut mennä viittomakielen oppiin, jos vain sellaista jostain löydän.
Kuulemma vanhempikin ihminen voi oppia vielä uuden kielen. Sen verran siitä tiedän, että siinä on apua naamanliikkeistä ja minulla on kuminaama.
Mitähän Wittgenstein olisi sanonut olemassaolosta toisillemme tällaisella viestintätavalla? Puuttuvat eleet ja ilmeet ja käsillä huitominen.
Tuossa alussa sanoit että näkökulmaa on supistettu kun halutaan olla varmalla pohjalla.
Olen oikeastaan usein ihmetellyt sitä kun olen ihmetellyt jotakuta filosofia ja sitä miten hän heittelee käsitteitä ja ottaa koppeja, että ajattelu on tottatosiaan riemullista ja että kamalinta mitä voi tapahtua on varmuuden ottaminen perusteeksi.
Tuo kehitysopillinen juttu, H.G., on kai niin että Lacan väittää ihmisen sosiaalistumisen tapahtuvan kielen kautta ja n. puolen vuoden iässä, jolloin lapsi elää peilikuva-aikaa. Kieltä hän kutsuu isän kieleksi, eli se edustaa myös valtaa.
En tiedä onko Suomi sen tasa-arvoisempi maa kuin Ranskakaan, mutta silti mielenkiintoinen yksityiskohta.
Minä olen aina väittänyt vastaan että kuva tulee ensin. Merkit ja sitä kautta merkitykset ovat nykyyhteisöissä visuaalisia mitä suurimmassa määrin. En tiedä onko tämä syy vai seuraus jostain kehitysopillisesta seikasta.
Voi olla mahdollista että meistä on tulossa uudestaan apinoita.
Ripsa kirjoitti:
"Tuossa alussa sanoit että näkökulmaa on supistettu kun halutaan olla varmalla pohjalla."
Aivan. Uskon, että se on perimmäinen syy positivismin, loogisen empirismin ja analyyttisen filosofian niinkin suureen suosioon kuin niillä on ollut. Egot kaipaavat varmuutta ja pelkäävät nolatuksi tulemista.
Kylla krokotiili toivoo silla se odottaa saalista, miksi se toivonsa heittaisi. Ja mietin juuri miten tarkeaa on kenenkaan toivoa ja rohkaistua. Niin kuin nyt joku lapsi koulussa. Opettamisen pitaisi olla vain uskon vahvistamista, eihan kukaan nyt luonnostaan ole epatoivoinen vaan masennus tulee kun huomaat ettei joulupukkia ole
kaikkien pitaisi saada uskoa. Nyt en muista mita minun sitten piti sanoa..
Varmuus on hauskimpia asioita elamassa enka yhtaan epaile etteiko joskus olisi elanyt ihminen joka ei pettynyt missaan. Mika tassa muka on vikana
Ninni, varmuus olisi kivaa. Mutta jos se perustuu illuusioon, se on kuin jäälautalle rakennettu kaupunki, joka uppoaa jään sulaessa.
sanoinkuvaamattomia tunteitani en Wittgensteinille tunnustaisi
parempi upota kun epailla kun kuitenkin olet silla lautalla
Juhana Harju: olen lukenut Varmuudesta suomeksi muistaakseni tai ehkä tentin Om Visshet -kirjan ja muistan siitä vain sen, että kirja tuntui obstruktiivisesti suhtautuvan mm Moorea vastaan. Minun piti tenttiä tämä kirja ilman, että olin milloinkaan lukenut mm Mooresta. Sain ykkösen: en voinut sellaista tehdä koska en ollut ikinä kuullut Mooresta siihen aikaan. Opettaja mumisi, että olisi kenties pitänyt tarkistaa tämä seikka ensin mutta ei hän korottanut minun numeroa. Sitten pitivät minut ylimääräisen vuoden laitoksella ja näin kilpailijani coaching-alalta nappasivat minun tekstini ja enää se ei ole minunkaan vaan Parasvoiden joiden kyky syödä hitaat on ainutlaatuinen. Ihailevat hänenlaistaan - sen takia elämämme on tämänlainen juuri moraalisesti.
Ja tämä ei tähän lopu: tämä on kaikki nyt implementoitu tietotekniikkaaan; lokkien kyky varastaa omille pennuilleen opetetaan myös coaching-alalla olen huomannut. Varastaminen on siis nykyään se metodi millä pätee kun samalla lukeutuu ns. kirkollisiin.
Että sillai meidän vilo-sohvit
(=koska eivät ole kuin sofisteja koko porukka, ks. wiki: på svenska juuri:
http://sv.wikipedia.org/wiki/Sofism
ja miksi nimenanto on filosofiassa kaikkein vaikeinta: se (!) puolestaan ei ole ollut sattuma.
Mutta miksi mm Nordean pankki alentuu siihen, että palkkaavat coaching-ihmisiä opettamaan miten varastaa (!) en voi silti ymmärtää. Eikö heidän oma omatunto mitenkään koe kolhuja? Tässä tilanteessa olin itse läsnä ja minun täytyy sanoa, että shokkini siihen missä maailmassa elän sen kun kasvoi. Paha olo oli silti vain minulla: muut jatkoivat ihan muina miehinä: olivat vain sitä mieltä, että olin auttamatta se looseri mitä filosofian laitos oli minusta saaneet sanoa. Luuseri kun ei snaijaa miten bisnistä tehdään, katsokaas. Mutta minähän snaijaan paitsi heidän bisniksensä ytimet ja lainalaisuudet niin minä snaijaan myös miten kiinalaiset opettivat amerikkalaisia tehokkuuteen ja sen mukaan rappeutuvaan yhteiskuntaan. Ovat olleet silti itse H-moilasina siitä, miten heidän maansa joutui ikäänkuin pahan syövän alle: no, minä voisin kertoa: se on filosofiaa ja se on nimenantoa ja transformaation merkitystä: mutta jos nyt taas kysytte mieheltäni kuten minun kaikki viisaudet ovat sinne viety (minä siis keksin ja selvitän ja olen vankasti ollut tätä mieltä jo 10 vuotta niin mieheni niittää kiitokset kadulla ja hänen työnantajansa niittää kunnian mikä sen myötä leivää: näin myös filosofisen kirjastonhoitaja joka hankki minulle Wittgensteinin kirja oli saanut kuulla, että hei c'mon: sun miehesi on kuulemma se luova tyyppi. Näin siis falsifioivat minut henkilönä ja mollasivat minut ajattelijana koska heille se raha mitä tästä kaikesta olisi joutunut kankkulan kaivoon (olivat näet olleet ne, joiden takia sain kärsiä enenmmän kuin ihmiset yleensä herjattuna heidän takia) oli heille tärkeämpi kuin totuus tai saatika minä.
Mieheni sai jonkun miljoonan, itse meinaavat ottaa suurimmat potit.
Näin se menee - siksi en enää edes tieteeseen yritä kirjoittaa: rosvojahan he ovat kaikki alusta loppuun. Tyhmiä sopii siihen väliin sitten ja hyväuskoisia varkaita.
Homo Garrulukselle:
Nykyisenlaisessa maailmassa tuollainen on valitettavaa. Hieman ihanteellisemmassa maailmassa immateriaalioikeuksia ei tarvitsisi suojella, koska toimeentulo ei olisi niistä riippuvaista. Tällöin ideat, keksinnöt ja tieto olisivat täysin vapaasti jaettavissa, mikä vauhdittaisi kehitystä.
Tässä on paradoksi jota en ota kokonaan vaan haluan näillä jutuillani kertoa sinulle miten luovia panetellaan ei-luovien toimesta. Mieheni ei minun mielestäni ole ollenkaan luova mutta hän on säntillinen järjestäjä ja hänen maku on aristokraattinen. Häneltä siis tippuu sekä näkemystä että osaamista silloin kun asiat ovat jo päätetty. Hän ei siksi sekoita kenenkään aikeita ja sellaista pidetään. Heidän silmissä tuollainen puuhapete on tärkeä koska firmassa on riittävästi tahtojia ja tahtoa ilmaisevia ihmisiä ja se, joka ei tänne sormensa laita on kaikkien mieleksi. Häntä sanotaan sitten sosiaalisesti lahjakkaaksi. Minulle hän neuvoo, ettei saisi sanoa ikinä mitään kun on neuvottelussa eli eikö se samalla kerro sitä, ettei todellakaan ole sosiaalisesti lahjakas koska tietää jo lähtökohtaisesti ettei aio mennä siihen mukaan. Mutta hän on hauska eli osaa letkauttaa vitsejä ja on muutenkin lukeneen oloinen. Hän siis toistaa (mm minun kovia väittämiä) heittämällä ne herjaksi ja näin hän de-aktivoi heidän kasvun tuskansa. Hän edesauttaa imitointia mielestäni eikä kasvatusta jota minä edesautan. Hän saa ihmiset puolelleen aivan samalla lailla kuin Nixon aikoinaan ja myös Bush: "lets have some fun" kehotuksella. Ei olla niin negatiivisia on hänen standardiväittämä ja sen avulla kansa emansipoituu siinä tilanteen valheessa. Kun näitä tilanteen valheita on riittävän paljon ja riittäävän usein niin koko maailma rupeaa olemaan valheellinen. Silti se tuo rahaa koska raha on populistinen, ei kasvatuksellinen.
Mainonta rupeaa kosimaan niitä arvoja joita tulee juuri mm Italiasta (Berlusconi jne tyylin taiturit, joiden käsialasta ei saa poiketa ainakaan Italiassa ja silti tyyli on aina sopimus, antropologinen sopimus eikä totuus) ja siksi käytännössä mainontaa ei tehdäkään esim. suomalaisille tai pohjoismaisille vaan aristokraateille, joiden ainoa tavoite on suojata omaa elämää ja saavuttaa lisää kartanoita omille lapsilleen: tämä jengi on sitäpaitsi suurentunut ja määrällisesti moninkertainen ja vakuutusyhtiöt ja pankit juoksevat heidän asian mukaan: ei siis kansan edun mukaan. Olkoon sekin sitten sallittua mutta se mitä eivät tajua, on se, etteivät 11% populana tule tuolla suojaamismentaliteetillä saavuttamaan juuri mitään muuta kuin että piina jatkuu kunnes tulee kunnon sota. Pitäisi siis vapauttaa kansa miettimään miten asiat OVAT eikä pitkittää piinaa rakentamalla yhä häijyimpiä ja typerämpiä kontrollimekanismeja joita pian koko kansa vahtii. Vahtiminen vie sitten aikamme ja sinä aikana esim. Kiinalaiset veivät koko euroopan.
You see? Väärin päin tehtyä leikkiä yksinkertaisesti. Joku ei ole tajunnut mistä luovuus alkaa ja näinollen suojataan niitä puuhapetejä, joiden takia tuleen meneminen tulee olemaankin ikuisesti vaikeaa: Hehän antavat luvan ns. alittaa rimaa.
Samalla antavat ulos "kasvot", joiden tyylipisteet ovat terapeuttisia ja jokainen kohtaaminen alkaa sillä, että vastapuolet arvioivat toisiaan nimenomaan pelko-oireiden ohittamisen kautta: no, kuka voittaa ellei juuri teatteri-ihminen jolla kuminaama.
Mutta entä totuus? Onko sillä väliä?
Lähetä kommentti